Pidin siitä mistä kerroit, ihmisestä joka halusi muistoksi talon

Meillä on asunto-aiheisia ajatuksia. Vuokra-asunto ja omistusasunto ja asumiskustannukset ja plip plap plööp. Eikö kaikki voisi vaan laittaa tennarit jalkaan ja pitää hauskaa ja olla ajattelematta asunto-asioita.

Mutta ei voi, kun edessä on valinta vuokra- tai omistusasunnosta. Vaihtoehdoista ”tätä-asuntoa-ei-tarvitse-eikä-saa-rempata-kodiksi” ja ”tämä-asunto-on-remontoijan-unelma-mutta-tajuatko-yhtään-mihin-sitoudut”.

Olen katsonut vierestä kun sukulaiset, ystävät ja naapurit remppaa. Nähnyt miten iloisia ne on kun yksi asia onnistuu, ei edes yksi huone vaan ihan vaikka vaan yksi onnistunut pistorasian paikka, ja nähnyt mitä remppapainotteinen elämäntyyli tekee suomalaisen psyykelle. Kun ”kaikki” pitää tehdä itse. Ja tottakai pitää, kun varaa ei ole urakoitsijan palkkaamiseen, vahtimiseen ja virheiden korjaamiseen.

En tahdo olla iloinen oikeaan paikkaan menneestä pistorasiasta tai kuusi vuotta asennusta odottaneiden listojen saamisesta seinään. Haluan olla iloinen asumisesta.

Mutta haluaisin olla myös se ihminen, jolla on muistoja kodista, eikä pelkistä asunnoista.

Siksi on kovin kovin hankalaa tietää, mitä haluaa, kun vuokrakämpän kustannukset hipoo pilviä ja edullisemmin ostaisi oman. Oman, tyydyttävässä kunnossa olevan unelman. Joka vaatii rempan.

Ja remppa on sama kuin muutto joka on sama kuin juurihoito joka on sama kuin veromätkyt joka on sama kuin maksapalakastike.