Tämä paikka missä asun ja pyöräilen

Kun poden kotiseutuikävää ja inhoan koko Jyväskylää, lähden pyöräretkelle.

Otan nämä kuvat, itken, säälin itseäni ja ikävääni ja vatkaan kintuistani niin pitkälle kuin pääsen. Ajattelen että täältä aina pääsee pois, edes pyörällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sitten tulen kotiin. Uuvuttavan tunnesyöksyn jälkeen olo on välinpitämätön, jalat lötköinä, pää tyhjä enkä vihaa enkä rakasta enää mitään. Tuntuu naurettavalta että vielä kaksi tuntia aiemmin itkin itsesääliini. Mutta se oli pakko saada ulos, sääli tai itsesääli, mikä olikaan. Ikävä, sopeutumattomuus.

Sitten nukun yön yli, usein hyvin ja tiedottomana, aina kainalossa.

Seuraavana aamuna katson näitä kuvia joita jäin pyörätien kulmalla kännykällä napsimaan.

Tulee pöljä olo. Niin rauhallisia ja kauniita maisemia. Jos helsinkiläisenä näitä katsoisin niin tikahtuisin kaipuusta, miettisin miten kaipaan nähdä muutakin kuin aina samat kulmat.

Miten saatoin ruoskia tätä paikkaa, mitä pahaa se koskaan minulle on tehnyt?

Kaupunki ei voi muuttua, ihminen voi. Ikävä on ja ihmiset toisaalla yhä, mutta täällä mulla on kaikki mitä itse tänne rakennan. Minähän sen määrittelen. Perustus ja kaveri mulla täällä jo on.

Rakas, rakas kaveri ja sen tyhmä, tyhmä kaunis kotikaupunki. Kumpikin kummallisia ja tärkeitä.

Onneksi vain toinen korvaamaton.

Kommentoi