Uloslähtemisen vaikeus ja nuoruuden jaksamisen kaikkoamisen haikeus

Vietän suhteellisen paljon aikaa elämästäni sen harmitteluun, miten koskaan ei tapahdu mitään. Miten töiden jälkeen arkisin olisi niin kiva tehdä jotain, nähdä tyyppejä, istua ulkona, höpistä, tehdä ruokaa, käydä tapahtumissa, iltauida. Kun joku joskus kutsuisi tai jos itse saisi aikaiseksi järjestää.

Olen alkanut inhota koko ”jos vaan saisi aikaiseksi”-fraasia. Sen hokeminen saa nyt loppua.

Ensinnäkin en pidä nyyhkyttämisestä josta ei koskaan seuraa tekoja ja toiseksi- minä viihdyn kotona. Ihan oikeasti. Ja jos en viihdy, lähden jonnekin. Yleensä ainakin lähden.

Teen aika paljon omia reissuja ja retkiä, tapaan ystäviä, käyn leffassa, tutkin kaupunkia ja pyöräilen ja hurvittelen. Joskus jopa niin paljon että pysähdyn miettimään, josko meidän pitäisi tehdä asioita enemmän yhdessä ihan pariskuntana. Mutta kun me viihdytään kotona kahdestaan, ja muualla vaikka sitten yksistään. Se ei ole niin nuukaa. Oma aika on niin hirveän tärkeää parisuhteessa, missä on helppoa tulla imaistuksi toisen tunnetiloihin täysillä mukaan ja pyöriä puolison aikataulun ympärillä unohtaen muka pyyteettömästi itsensä. Sellaisesta syntyy vain minuutensa kadottamisesta katkeria marttyyreita. Joten niiden omien fiilisten tunnustelu ja myös niiden mukaan toimiminen- ilman katteetonta marinaa- on olennainen tekijä hyvään oloon. Kun kumpikin arvostaa itseään, tehdään kompromissejä ja annetaan puolin ja toisin tilaa.

Silti on vielä matkaa täysin varmaotteiseen itsetuntemukseen. Toisaalta sisälläni huutaa tarve kerätä museotarroja, passinleimoja, pääsylippuja, arpia ja uusia tuttuja eri puolilta maailmaa. Ja toisaalta kun se soitto sitten arki-iltana tulee että lähtekää hei jonnekin, iskee väsymys pelkästä ajatuksesta. Ai nytkö? Ääh pitää vaihtaa vaatteet ja kävellä ja meikata ja sitten menee myöhään ja sitten väsyttää huomenna ja ei oo mitään tuomista ja en mä jaksa jutella ja ja ja…

Ensin venailen kotona että se puhelin soi ja sitten kun se soi, haluan vain jäädä kotiin.

Tämä ei toki ole mikään pettämätön kaava, mutta omituinen ilmiö kuitenkin. On ihanaa unelmoida menemisestä kotona, mutta ihanaa kotoilla kaksin ilman jatkuvaa menemistä.

Kai se on joku jäänne sinkkuajoilta, kun yksinolo enimmäkseen kylmäsi. Nyt pitäisi vähitellen jo tottua siihen, etten koskaan ole yksin. Ja että kun ulos lähtee, ei aina tarvitse lähteä porukalla. Voi lähteä yksin. SE voi joskus olla parisuhteessa juuri sitä menemistä.