Hääpuhehermoromahdus.

Ahistaaaa! Olen aamusta asti kirjoittanut hääpuhetta ystävilleni, joiden häitä juhlitaan viikonloppuna. Koska kyseessä on naispari eikä kirkkovihkiminen ollut mahdollista ystäväni toivoi, että pitäisin heille hengellisen puheen. Hän kokee tärkeänä, että heidän rakkautensa tulee myös Jumalan edessä noteeratuksi. Kun hän pyysi minua tähän tehtävään en osannut kieltäytyä. ”Kiitti mutta en mä.” Sama kun kieltäytyisi jos joku pyytäisi kummiksi.

Olen tosi otettu mutta h-hetken lähetessä alkaa hermo pettää. Olen pitänyt jonkin verran puheita erilaisissa tilaisuuksissa mutta en vielä koskaan hääpuhetta. Morsian on lapsuudenystäväni. Olin hieman yllättynyt kun sain kutsun häihin, sillä vaikka olemme tunteneet vuosikausia emme ole viime aikoina nähneet kovin usein. Toisaalta aina kun tapaamme tuntuu kuin aikaa ei olisi mennytkään. Samaan aikaan tunnen tämän ihmisen hyvin, toisaalta en. Se tekee puheen kirjoittamisesta sekä helppoa että vaikeaa. Helppoa sikäli, etten sorru ylisanoihin ja liian tunteelliseen sepustukseen jonka seurauksena tyrskyisin häissä itse. Ystävälläni on myös aika realistinen näkemys rakkaudesta ja parisuhteesta eikä hän halua kovin siirappista rakkauden ylistystä. Toisaalta se, ettemme ole viime vuosina olleet paljon tekemisissä tekee puheen tekemisestä haastavaa -tiedän jo nyt mitä sanoisin jos joku rakkaimmista ystävistäni avioituisi, mutta mitä sanon ihmisestä joka ei ole ollut lähipiirissäni pitkään aikaan? Hengellisyys tuo omat haasteensa – puheesta tulee vähän vakavampi ja taatusti pidempi kuin ilman.

Kun minua pyydettiin tähän hommaan purin huoltani Luottoystävälleni – miten saan aikaiseksi hyvän puheen ja miten ihmeessä tällainen megaliikuttuja pystyy sen edes pitämään? Kyllähän rakkaus aiheena on sellainen, että aika hiljaiseksi vetää ja sydämen sykkyräksi. Luottoystäväni antoi hyvän vinkin: pyydä puolisoita vastaamaan joihinkin kysymyksiin toisistaan. Niin teinkin, esitin kummallekin kaksi kysymystä toisesta. Sanattomaksi vetivät vastaukset. Miten kauniisti kukaan voikaan rakkaudesta kirjoittaa. Mitä kaikkea on toiselta oppinut, mitä kaikkea on itsestään oppinut, mitä on oppinut rakkaudesta. Molemmat ovat myös aivan häkeltyneitä siitä, kuinka tällainen onni onkin voinut osua omalle kohdalle.

Olen kyynelsilmin lukenut molempien tekstejä ja meinaan romahtaa kun pelkään, etten pysty välittämään heille niitä ihania asioita joita toinen toisesta sanonut. Puhetta on kyllä aivan ihanaa kirjoittaa siinä mielessä, että tiedän, että nyt käsillä on tosirakkautta. Jotkut ovat sen löytäneet ja he osaavat hämmästellä ja vaalia sitä. Ystäväni kirjoittaa, että omiin tunteisiin kannattaa uskoa ja että unelmat voivat oikeasti toteutua.

Tällaisen onnen edessä en voi kuin iloita vilpittömin sydämin. Ja keittää viidennen kupin kahvia, istua koneelle ja yrittää parhaani. Tule hyvä puhe.