Kaikki alkoi Jarista

Eräänä päivänä harrastuskerhoomme tuli uusi poika. Olin 16. Ihastuin häneen ensi hetkestä, heti kun kättelimme ja esittäydyimme. Meille tuli pian nuorisotalolle yöleiri jossa harrastusporukkamme oli yötäkin – sain olla hänen lähellään vuorokauden! Ihastuin. Kun kevätkauden päätteeksi rohkaisin mieleni ja pyysin häntä kahville hän kertoi tyttöystävästään. Petyin.

En saanut häntä mielestäni. Vuosi, pari tämän jälkeen etsimme ystäväni kanssa uuden vuoden bileitä ja teksasin hänelle. Saimme kutsun keskustaan allasbileisiin! Ei ole totta. Hän oli ihana, ihanampi kuin muistin. Ja eronnut tyttöystävästään! Kun vuosi vaihtui hän seisoi yllättäen takanani hangessa. ”Hyvää uutta vuotta Minttu” ja suuteli minua. Vatsani kääntyi ympäri, sydän meinasi pakahtua. Loppuillan istuimme käsikkäin, nukuimmekin vierekkäin. Hän saattoi minut bussille, oli meikit poskilla maailman onnellisin ja kaunein ja ihanin tyttö!

Aloimme seurustella. Rakastuimme. Olin niin onnellinen että meinasin välillä oksentaa, niin fyysisenä onni tuntui. Ihalilin häntä, olin onnellinen! Tietysti minulle käy näin, tapaan maailman ihanimman miehen heti, saan perheen, kaikki menee niin kuin pitää.

Mies oli töissä baarissa. Minä kävin lukiota, hänellä alkoi koulunkäynti sujua huonommin. Hän teki paljon töitä ja tuli kotiin vasta aamun tunneilla. Kerran lähdin lukioon ja löysin hänet sammuneena eteisen lattialta. Silti, rakastin. Enemmän kuin mitään. Hän on ihana, aikuinen, oikeissa töissä ja niin erityinen, niin fiksu.

Meillä alkoi mennä huonommin. Kun yritin vuosipäivänä nähdä vähän vaivaa piristääkseni suhdettamme tuomalla hänelle aamiaista ja syreenejä sänkyyn hän oksensi koska oli ollut ryyppäämässä edellisen illan ja tyytyi vohveleiden sijaan buranaan. Olin kamalan pettynyt. Valkoisena hän raahusti perässäni Korkeasaaressa. Vaikeita aikoja tulee, mietin 18-vuotiaan viisaudella. Kyllä tämä tästä.

Mitä etäämmäksi hän muuttui sitä kipeämmin rakastin. Ihailin häntä niin. Espanjan matkaltaan hän toi minulle hopeaketjun. ”Olisin tuonut sormuksen, mutta en tiennyt sun sormen kokoa. Ota nyt tämä ennen kuin saan hankittua kunnon kihlasormuksen.” Itkin onnesta. Kyllä me selvitään, olemme taas onnellisia!

Lähdimme kaveriporukalla Tallinnaan ja sieltä palasimme porukalla meidän luokse jatkamaan. Vaistosin, että jotain oli sattunut matkalla enkä olisi halunnut jättää miestäni ja bestistäni kahdestaan, minulla oli inhottava tunne. Pyysin bestistäni lähtemään, jokin on nyt hullusti, noilla on jotain. Molemmat pitivät minua pähkähulluna. Menin petiin teeskentelemään nukkuvaa. Kahden päivän ryyppyreissu veti veronsa ja sammuin. He jäivät valvomaan.

Epäilin heitä koko ajan. Tivasin kolmen kuukauden ajan mitä hellä on meneillään. Ei kuulema mitään, olen ihan sekopäisen mustasukkainen. Asia selvä. Eräänä iltana he olivat olleet sattumalta samassa yökerhossa. Kun mies meni aamulla suihkuun en ajatellut mitään, vaistomaisesti nappasin hänen puhelimensa ja avasin viestit – ja siellähän sitä riitti ”tämä on niin väärin Minttua kohtaan, minullakin oli ihanaa, tämä on niin väärin..” Meinasin oksentaa. Toivotin petturiystäväni tekstarilla helvettiin, hakkasin kyplyphuoneen oven melkein kappaleiksi ja lähdin vanhemmilleni evakkoon. Äiti itki, isä ei puhunut mitään, repi vaan mykkänä marjapuskia juurineen maasta. Kolmen ja puolen vuoden onni oli ohi.

Palasin kotiin hakemaan tavaroita kun mies ei ollut kotona. Lyyhistyin olohuoneen matolle. Tunsin kuinka sydämeni särkyi tuhansiksi palasiksi. Itkin lattialla, olin varma että kuolen.

Muutin siskolleni. Minulla alkoi yo-kirjoitukset, oli pakko pysyä kasassa. Joka kadun kulmassa jokin muistutti aina hänestä – oli se levykauppa, kahvila tai mikä vaan. Olin sumussa ja minuun sattui. Purskahdin itkuun kaikkialla, myös enkun kuuntelussa. Tunsin itseni niin tyhmäksi. Miten kukaan voi loukata toista niin? Kuinka ystäväni saattoi? Miksi olin niin tyhmä?

Reilut pari vuotta meni, jollain tasolla ehkä viisikin. Ei ollut ainoastaan vaikea alkaa luottaa miehiin vaan koko ystäväporukkani joutui kärsimään yhden huijarin tekosista – jos paras ystäväni, jota kutsuin siskokseni, voi tehdä näin, keheen voin todella luottaa.

Hei eivät ikinä alkaneet seurustella. Loppuiko hupi kun salaisuus poistui, en tiedä. Ehkä pienempikin opetus olisi riittänyt mutta ainakin tiedän nyt, että vain itseensä voi luottaa. Ja omat vaistot – niitä kyllä kannattaa kuunnella. Harmittaa, että kolmea ihanaa yhteistä vuotta ei pysty enää muistella koska kaikki peittyy niin rumaan loppuun.

Siitä se alkoi, yhdeksän vuotta sitten. Sinkkuus.

Hän on ollut elämäni ainoa rakkaus.