Kurt Cobain
ROKKITÄHTI
Vuosi oli 2008 ja seuraava muistaakseni sen vuoden ainoat treffini.
Olimme eräänä kesäiltana laulamassa karaokea ystäväni kanssa. Huomiomme kiinnitti Kurt Cobainia muistuttava mies joka lauloi Tehosekoitinta. Jossain vaiheessa Kurt Cobain tuli luoksemme ja antoi minulle karaokelapun johon oli kirjoittanut numeronsa. ”Mun pitää lähtee mutta olisi kiva mennä joskus ulos!” Sitten hän poistui. Ohhoh!
Tapasimmekin aika pian tämän kohtaamisen jälkeen. Hän oli valinnut treffipaikaksi Helsinginkadulla olevan juottolan. Etsin miestä katseellani ja bongasinkin hänet. Hmm. Karaokeillan humala ja pimeä kesäyö olivat tainneet tehdä minulle tepposet. Pöydässä istui aika lyhyt, kasvoiltaan punoittava mies joka näytti nelikymppiseltä wannabe rokkarilta. Hän ei suostunut kertomaan ikäänä, eikä nimeäänkään. Hetken istuttuamme hän nojautui minuun päin ja kuiskasi: ”Mä tunnen Wallu Valpion…” Kohautin olkiani, aijaa. Tyyppi tuntui olevan hirvittävän pettynyt. Inhoan ihmisiä jotka proffailevat jollain ”julkkistutuillaan”.
Mies siirtyikin hehkuttamaan nyt itseään. Kuinka erinomainen hän on tekemään ruokaa (kysy keltä vaan! Mä teen parasta), korjaamaan pyöriä (kysy keltä vaan!) ja soittamaan musiikkia (kysy keltä vaan!) Minusta hän ei kysynyt sanallakaan mitään, surprise. Kuuntelin miehen itsekehujaarittelua pitkästyneenä kunnes hän kertoi, että hänellä oli bändi josta hän tuntui olevan kovin ylpeä, ja hyvä niin! Tällaiset asiat kiinnostavat! Hän puhui bändistään HIMin tasoisena rokkibändinä ja kiinnostukseni heräsi. Vau, ammattimuusikko! Minun bändituntemukseni on aivan nolla mutta kuuntelin kiinnostuksella. Jaajaa, tämän takia hän ei halua nimeäänkään varmaan paljastaa. Ja istuu sisälläkin aurinkolasit päässä.
No mies pyysi uudestaan kaljalle. Hän vei minut Henrys pubiin jossa jatkoi jorinoitaan pikkujulkistutuistaan ja bändistään, muttei suostunut vastaamaan kummastakaan esittämiini kysymyksiin. Hän vei minut istumaan heti lavan eteen jossa aloitti hetkeä myöhemmin jonkun sortin punk bändi. Solisti hyppi, huusi ja kirkui pitkin lavaa ja baaria. Kun hän alkoi hakata sähkökitaraa palasiksi edessäni, poistuin paikalta. Deittini seurasi minua hetken kuluttua. Menimme pyynnöstäni vähän rauhallisempaan paikkaan viinille. Kun hän illan pimeydessä riisui aurinkolasinsa niiden takaa paljastui punaiset silmät joissa ei ehjää verisuonta nähty. Sama helvetillinen itsekehu yltyi ja yltyi, väsähdin. Ilta jäi osaltani lyhyeen, mies jäi baariin juomaan.
Sain kuitenkin vihdoin tarpeeksi tiedonpalasia kasaan jotta pääsin kotiin päästyäni googlailemaan! Olin edelleen skeptinen mutta pidin mahdollisena, että olen todella treffaillut Ville Valon tasoista rokkaria, kun en reppana näistä asioista tiedä. Näytön ääressä palaset loksahtelivat kohdilleen. Miehen Facebook-profiilista löytyi kuva toisensa jälkeen hepusta erilaisena Cobain-kopiona. Netistä myös selvisi, että hänen mainitsemansa bändi on kyllä olemassa mutta ei heillä ollut ollut keikkojakaan, saati levyä, musaa soiteltiin taloyhtiön kellarissa. Naaman punakkuus ei ollut vain auringon polttamaa, vaan miehelle taisikin vaan kuppi maistua. Selvisi, että mies on päälle neljänkymmenen.
En enää lähtenyt miehen kanssa ulos. Mutta en voi kuin ihailla tätä miesten paskanpuhumisen taitoa ja itsevarmuutta! Rockrock!