Lääkäri

Työskentelin ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen muutaman vuoden keikkatöissä sairaalassa. Ja voi pojat, se on ihan oma maailmansa voin kertoa! Minut koulutettiin sihteeriksi ja olin aivan fiilareissa. Olen aina tykännyt työunivormuista eikä lääkärintakki ole yhtään hullumpi, vai mitä ladies 😉 Sairaalaan mahtui myös monta vetävän näköistä mieslääkäriä, harmillista kyllä suurin osa varattuja.

Olin polilla töissä kun nuori ja hyvännäkäinen mieslääkäri tuli toimistoon pyytämään kopioita. Ohhoo, mikäs mies tämä on! Pian selvisi, että mies oli juuri eronnut alle kolmekymppinen ja ura oli nousujohdanteinen. Ja niin siinä kävi, että minä salaa tykästyin häneen ja hän minuun. Lähettelimme sähköpostia toisillemme ja lopulta uskalsin pyytää häntä kaljalle kanssani. Sydän pamppaillen treffasin hänet töiden jälkeen mukamas sattumalta bussipysäkillä. Salaviestittelyä oli jatkunut kauan enkä missään nimessä halunnut että asia tulisi tietoon töissä.

Menimme kaljalle ja mies oli hirveän hermostunut. Istuimme alas ja kun baariin asteli pari bodatumpaa juippia mies kysyi ”tykkäätsä lihaksikkaista miehistä?” (Itse hän oli sellainen ok miehen kokoinen, pienehkö kyllä mutta minua isompi, se riittää). -Öööh.. en tiedä mitä olisin vastannut. ”Taidat tykätä, kyllähän tykkäät, noitakin katsoit. -No itse asiassa en tykkää ja musta sä olet tosi kivannäkönen. Mies jäi kuitenkin jahkaamaan lihaskimpuista. (Kaveri hei, sä olet LÄÄKÄRI! Mua ei nyt noi lihaskimput kiinnosta vaan sinä! Relax!) Treffit sujuivat jotenkuten, mies oli kauhean hermona edelleen ja jankutti koko ajan. Lopulta lähdimme kotiin ja mies hyppäsi samaan bussiin kanssani. Siellä se virsi sitten alkoi ”Sanothan sä mulle jos sä et halua tapailla mua? Sanothan? Sanothan? Sä et kuitenkaan sano ja sit sä tapailet mua etkä kehtaa sanoa..!” Olin punaisena häpeästä täpötäydessä bussissa. -No sanon sanon, älä nyt jaksa. ”Et sano, sä et sano, et varmaan sano kuitenkaan..” Tätä jatkui 15 minuuttia ennen kuin jäin pois.

Tapasimme kuitenkin uudestaan, mies oli minusta ihan herttainen ja ajattelin, että ehkä hän on vähän reippaampi tokalla kerralla. Emme saaneet ensimmäisiäkään kaljoja juotua kun hän oli jakanut minulle sisarensa syömishäiriön, omituisen avioeronsa sekä vanhempansa kuoleman. Tunti treffejä ja olin aivan uupunut ja minua ahdisti.

Tapailimme muutaman kerran kunnes en enää jaksanut olla miehen itsetunnon kohottaja. Hän jankutti aina jostakin, miksi ihmeessä haluan olla hänen kanssaan kaljalla, miksi en jätä häntä, miksi katselen muita (no en todellakaan katsellut, täpötäydessä baarissa on hieman haastavaa olla katsomatta ketään kohti.) Olimme käyneet ulkona muutaman kerran kun mies soitti minulle baariin: ”Muista sitten lähteä ajoissa kotiin nukkumaan. Äläkä sitten iske ketään!” Se oli viimeinen pisara.

Tästä on nyt vuosia, mutta tapasin hänet Tapaninpäivänä sattumalta baarissa. Ehdimme vaihtaa kuulumiset vain pikaisesti ennen kuin ravintolassa tuli pilkku, mutta jostakin hän oli kaivanut seuraavana päivänä numeroni ja pyysi treffeille. Pohdin asiaa: mies on nykyään työnsä puolesta erittäin arvostetussa ja megasiistin kuuloisessa työssä, hän teki sitä varten kovasti työtä jo silloin kun tapailimme. Totesin kuitenkin itsekseni, että mustasukkaisuus ja epävarmuus ovat sellaisia piirteitä joista tuskin pääsee eroon ja niihin koko homma oli kaatunut alunperinkin, en jaksaisi samaa rumbaa uudestaan. Toivottelin hyvät keväät ja kieltäydyin tarjouksesta.

Kyl on kumma ku ei kukaa kelpaa!