Meet the parents, vol.3

Eilen tapahtui jotakin kummallista, en tiedä oliko se ihan teiniä vai superaikuista, mutta ainakin se oli aivan hirveän jännittävää: minun vanhempani tapasivat ekaa kertaa Kokin vanhemmat.

Kokin kanssa oltiin oltu vatsat kuralla jo koko päivä ja mentiin sovittuun paikkaan jo puoli tuntia etukäteen, että ehdittiin huitaista yhdet rauhoituskaljat. Paikaksi oltiin sovittu kiva rento pub-ravintola. Kokkia jännitti ihan hirveästi. ”Mikä sua nyt täs jännittää?” -No mun vanhemmat! Kieltämättä kyllä minuakin jännitti. Enkä oikein tiedä mikä. Se oli enemmänkin joku primitiivinen tunne. Minua jännitti vanhempieni puolesta: voi harmi jos niitä jännittää, kun ne on niin kivoja ja tää menee hyvin. Minua jännitti Kokin vanhempien puolesta samasta syystä. Ja ehkä eniten jännitti vaan, että tämä on jonkunlainen askel minulle itselle kohti astetta vakavampaa suhdetta.

Ennen kuin muut oli tullut mietittiin, että on aika uskomatonta että olemme nyt tässä tilanteessa. Tästä sitä unelmoi vuosikaudet ja nyt se sitten tapahtuu. Me olemme tilanteessa, jossa haluamme, että vanhempamme tapaavat ja tutustuvat. Tai no, itse asiassa tapaaminen oli pitkälti vanhempien painostuksen aikaansaannosta, minusta he olisivat voineet tavata toisensa ekan kerran vaikkapa häissämme.

Teineiksi taantuneina odotimme. Ensin tuli Kokin vanhemmat, sitten minun. Kaikki olikin rentoa ja mukavaa ja molempien vanhemmat supliikkeja. Lopulta istuimme Kokin kanssa aivan sivustakatsojina, kun isät höpöttivät keskenään ja äidit kälättivät omassa nurkassaan. Ilta päättyi ihasteluun ja halauksiin. Äidiltä tuli vielä tekstiviesti:  ”- – Te jäitte nyt Kokin kanssa vähän ehkä ulkopuolisiksi, kun mulla ainakin riitti juttua Kokin äidin kanssa. Ihania ihmisiä kertakaikkiaan ja olitte tekin ihan suloisia.”

Olin etukäteen ehkä kuvitellut, että me saadaan Kokin kanssa paistatella vanhempien kehuissa ja riemussa siitä, että olemme yhdessä. ”Olitte tekin ihan suloisia”. Kiitti äiti 😀 Meidän tuskin tarttee jatkossa heidän mukaansa sitten mennäkään.

Tämä oli mulle iso juttu. Musta on aivan käsittämätön ajatus ylipäätään, että mulla on poikaystävä (!!!) ja sitten tämmösiä asioita tapahtuu. Elämä tosiaan pääsee yllättää!