Minttu-raukan itsesäälitilitys

Melkein hypähtelin aamulla. Ihana keväinen sää, aurinko paistaa – on valoisaa! Näinkö tämä talvi selätettiinkin humps vaan! Ymmärrän, että ilmastonmuutos on vakava ja kamala asia mutta i don’t care. Elän elämääni muutenkin puuduttavan tunnollisesti joten juuri tänään ilmastonmuutos ei paljoo kiinnosta vaan kevään herättämät rakastumishormoonit. Jotka olisi tosi jees jos olisi rakastunut. Tai edes jotain sutinaa.

Hypähtely on iltapäivään mennessä muuttunut katkeraan murjotukseen. Mä. Haluan. Sen. Miehen. Ja. Lapsen. Ja. Kodin. Nyt. Miten helvetissä kaikki muut maapallon ihmiset voivat seukata paitsi minä? Kuvittelen taas olevani ainut kärsivä alle kolmekymppinen perhe-elämää kaipaava raukka täällä maailmassa ja tekee mieli nyt pahoittaa mielensä. Ja kun näihin syövereihin pääsee niin kaikki on yhtäkkiä kakkaa.

Nuorukaisesta ei ole kuulunut mitään treffien jälkeen ja niistä on, mitä – sata vuotta. Ei sen puoleen, eipä ole itseäkään kiinnostanut niin paljon että olisin laittanut viestiä hänelle. Välimatka on tehnyt tehtävänsä, olen jo kutakuinkin vakuuttunut että ei ole mun elämäni mies hän. Ja koska panokset kovenee, pelkkä elämänkumppani ei enää riitä vaan haluan myös lapsia ja lapsille isän jotenka haluan miehen joka voi tasavertaisesti huolehtia kanssani perheestä ja joka voisi sen perheen perustaa noin niinkun heti lähitulevaisuudessa. Nuorukainen on työtön ja asunnoton. Nämä ovat nyt alkaneet painaa enemmän kuin hyväsydämisyys ja se että on symppis. Onko todellakin kohtuutonta odottaa, että tapaisi miehen jolla olisi SEKÄ turvattu elämä (työ, koti) JA jokin intohimo elämässään?

Esimerkiksi Uuden vuoden häiskällä oli työ (tosin turvatusta elämästä ei hepun päihdeongelman vuoksi ehkä voi puhua), nuorukaisella on palava intohimo mutta ei sitten sitä turvattua elämää. Vai etsinkö vain vikoja vikojen etsimisen ilosta? En usko, koska niin monen urpon kanssa olen kuteinkin deittaillut, kyllä tässä aika avarakatseinen on. Sitä paitsi muistan tulleeni jokin aika sitten siihen oivallukseen, että on ok eikä järkyttävää ja kohtuutonta vaatia, että miehellä olisi samoja ominaisuuksia kuin itsellänikin. Että hän huolehtii itsestään, on hauska, käy töissä tai opiskelee jotakin. Osaa huolehtia itsestään.

Inhoan tätä vaihetta joka tulee aaltoillen noin puolen vuoden välein. Pääasiallisesti olen täysin tyytyväinen, melkein liiankin, elämääni yksin. Nautin itsenäisyydestä ja täydestä vapaudesta elää ja tehdä kaikkea mitä mieleni tekee, ilman mitään rajoitteita. Ja sitten nämä vaiheet. Epätoivo. Hyvä etten liity Tinderiin ja mene kiertelemään työkavereiden huoneita kysellen heiltä potentiaalisia sinkkukavereita. Ei saatana.

Inhoan tällaista marmatusta ja tilitystä mutta kai tässä elämässä joskus saa hermostuakin! Grrr.