Mitä seuraavaksi tapahtuu
Kun yksi parhaista ystävistäni alkoi seurustella melkein kaksi vuotta sitten olin hirveän utelias, kun hän välillä kertoi miten suhde miehen kanssa muuttui. Muistan ystäväni pohdinnat ja hetkittäisen tyrmistyksenkin siitä, kun ihastuvaihe loppui. ”Se vaan loppu! Ja siis vieläkin on ihanaa, aivan ihanaa, mutta eri tavalla.” -No millä tavalla, intin. ”Emmä tiiä, se on vaan erilaista.. et ei enää jännitä koko ajan, et se on semmost arkista ja tavallista, ja silti se on aika jännää. Mut niinku..tavallista. Se toinen on tuttu. Ja ei oo.” Jokin aika tämän jälkeen pidin hääpuheen lapsuudenystäväni häissä. Olin pyytänyt morsiamia kirjoittamaan toisistaan tietämättä minulle niistä asioista, joita he toisessa rakastavat. Puheessa puhuin maalaillen siitä, miten rakkaus muuttuu. Lainasin suoraan morsianten omia sanoja, hitostako minä tiesin, miten rakkaus muuttaa muotoaan.
Reilu vuosi kimpassa ja alan ymmärtää ystäväni epämääräistä kuvailua sekä morsianten mietteitä hieman paremmin. En enää ala täristä jännityksestä, kun Kokki antaa suukon. Vatsa ei käänny ylösalaisin jokaisesta viestistä, jonka näen tulevan Kokilta. En jaksa enää tuijotella toista kolmea tuntia silmiin, saati virnuilla koko sitä aikaa. Sydän ei läpätä taukoamatta jännityksestä, ihastuksesta, pelosta. Oi se oli ihanaa aikaa.
Jossakin vaiheessa harmittelin ja tuskastelin sitä, että se loppui. Se vaan loppu! Eikä sitä aikaa koe enää koskaan.
Kokki on samaan aikaan jo ihan tuttu. Mä vaan oon ja Kokki vaan on ja me ollaan yhdessä. Meillä on hauskaa, turvallista ja tykätään toisistamme. Se on tuttu. Ja samaan aikaan kun puhutaan vakavissamme vaikkapa yhetiseen kotiin muuttamisesta minut valtaa ajoittain hämmennys: siis mitä, minä muuttaisin yhteen jonkun vieraan ihmisen, jonku miehen kanssa!
Tämä vaihe tuntuu vähintään yhtä jännittävältä kuin ihastumisvaihekin. Erilaiselta, mutta erittäin jännältä. Olen sitten iloinen, surullinen, raivoissani, sekaisin ilosta, pahastunut, peloissani, ahdistunut tai kiukutteleva niin Kokki on siinä. Se vaan on. Vankkumaton vuori, joka ei lähde menemään. Ja jos minä en jaksa, Kokki jaksaa. Ja kun Kokki ei jaksa, minä jaksan. Se on minulle aivan käsittämätöntä, että tossa tuo nyt vaan on eikä lähde pois. Ihastus oli ihanaa, mutta ehkä tämä on enemmän mun juttu.
Sitä paitsi saan jännitystä kun leikittelen ajatukselle, että Kokista on yhtä siistiä, etten minäkään lähde pois.