Mitä tapahtui treffailulle

Olen tapaamassa uuden vuoden häiskää huomenna. Koska en halua mennä sunnuntaina kaljoittelemaan koitin miettiä jotain kivaa tekemistä. Ajattelin, että kutsuisin hänet luokseni ja voisimme tehdä yhdessä vaikka pizzaa. Taikinan kohoamisen odottelu ja omien täytteiden valinta voisi olla leppoisaa tekemistä, tulisi syötyä ja tekeminen ehkä virittäisi keskustelua. Ekoilla treffeillä sain tosiaan jo niin paljon tietoa hänen vaikeuksistaan, että haluaisin nyt koittaa korjata suuntaa vähän kepeämmälle flirttilinjalle. Kun laitoin hänelle viestin pitäiskö nähdä viikonloppuna sain vastauksena aikamoisen avautumisviestin. Eli en halua kutsua häntä omaan kotiini.

Tällä hetkellä vastanpohjassa ei kihelmöi, jännittää vain mitä on tulossa. Olen kauhean pettynyt, että treffitekstariin vastataan niin raskaasti. Miehessä on paljon hyvää. Hän taitaa itse asiassa olla vuosiin kiinnostavin (minustakin kiinnostunut) heppu ketä olen tavannut. Toivon, että hänkin ottaisi huomenna ihan vaan tutustumisen kannalta. Avoimuus on ehdottomasti hieno jutttu, mutta olemme tunteneet toisemme noin kahdeksan tuntia. Tämä ongelmahan on tullut eteeni useita kertoja muulloinkin. Mies avautuu, on tyytyväinen ja minä jään ahdistuneeksi koska tiedän ventovieraasta ihmisestä hänen traumojaan. Voitaisko pliis tutustua rauhassa, sitten voidaan puhua niistä vaikeammistakin asioista. Tilanne tuntuu aina niin epäreilulta: tuntuu, että minulla on jo hirvittävä vastuu koska minulla on niin paljon tietoa ja hän on ”uskoutunut” minulle. En kyllä imartele itseäni, luulen että yksinäisenä sitä avautuu kenelle tahansa joka ei kehtaa sanoa ”lopeta.”

Puhuin illalla pitkään ystäväni kanssa ja kerroin olevani pettynyt, että sain vastaukseksi tällaisen viestin. Pohdimme yhdessä mistä johtuu, etteivät miehet tunnu näkevän minkäänlaista eforttia treffien suhteen. Treffien tarkoitushan olisi flirtata, keskustella, tutustua, tykätä toisesta ja saada toinenkin tykkäämään itsestään. Ehei. Miehille tuntuu riittävän se, että he tulevat paikalle. Sitten voikin tuntitolkulla hölpöttää omasta elämästä. On sitä paitsi ylipäätään hirveän epäkohteliasta, ettei keskustelukumppanilta kysellä mitään. Samahan pätee kun tapaa ketä tahansa uusia ihmisiä – kyllä pitää pitää vastavuoroisuutta yllä! Ja koska treffeille pääsee kerran vuodessa jos sitäkään, on ehkä omatkin rajat hämärtyneet – en tiedä tyytyykö tässä aivan liian vähään. Se, että joku on ihan mukava mutta puhuu vain itsestään riittää, koska mitään parempaakaan ei koskaan ole. Enkä nyt sano etteivätkö naisetkin käyttäyísi niin, mutta koska kirjoitan tätä blogia omasta näkökulmastani en jatkossakaan jaksa puida kuin omalta kannalta.

Katsotaan kuinka huomenna käy. En tiedä onko kohtuutonta odottaa treffejä/miestä, joka olisi kiinnostunut myös minusta ja minun elämästä. Kuten jo aiemmin totesin, en etsi vain seuraa poikaystävän muodossa, vaan elämänkumppania. Syy miksi joskus kaipaan kumppania elämääni on se, että haluaisin voida jakaa elämäni, saada ja antaa tukea. Sitä minä odotan, eikä vähempi riitä. Ainakaan vielä. Tällä hetkellä näkemykseni on, että minulle riittää vain se mies  joka vastaa haaveitani ja jonka haaveita minä vastaan. Muuten mieluummin yksin, koska elämä on näinkin hyvä.

Palataan!

PS. Ihanaa kun sataa lunta!