Normaali vai tunneongelmainen

Tokat treffit takana. Kaikki meni kutakuinkin niin hyvin kuin treffit vain voivat mennä. Mies oli mukava ja tuskin ehdin istuutua kun hän alkoi kysellä työviikostani ja kaikkia muitakin kuulumisiani. Hän kertoi myös paljon oamsta työstään ja vaikka ala on minulle tyystin vieras kaikella tasolla saimme paljon keskustelua aikaan. Juttelimme myös paljon muusta. Olin etukäteen jännittänyt sitä miten sivuutan tyylikkäästi mahdolliset ekoilta treffeiltä tutut avautumiset. Niitä ei siis onneksi tullut.

Kävimme syömässä. Olimme kolmisen tuntia, juttua riitti. Huomasin etten nauranut kertaakaan, hymyilin kyllä. No, tämähän ei kai ole vakavaa. Kotiin päästyäni olin kuitenkin ahdistunut. Rintaa puristaa. Kaikki meni niin hyvin, etten tiedä syytä miksen näkisi häntä enää kolmatta kertaa jos hän ehdttaa, mutta en ainakaan innosta hihkuen sitä odota. Tämä tunne on niin tuttu minulle. Ja koska en tiedä vastausta se ahdistaa vielä enemmän. Eli a) ahdistaako minua se, että tapasin ja tapaan varmaan vielä uudestaankin (varmaankin, jos mieskin haluaa) ihmistä joka on minulle väärä ja väärän tapailu ahdistaa. Vai b) olen ollut niin kauan yksin, että ahdistuisinko vaikka kävisin ulkona ”sen oikean” kanssa? Kuinka kauan kannattaa tapailla ihmistä, jossa ei ole mitään vikaa mutta joka ei todennäköisesti ole kuitenkaan Se. Kuinka kauan on hyvä patistaa itseään, jos kyseessä kuitenkin onkin sitoutumiskammo ja siitä voi päästä yli kunhan ei heti heitä hanskoja tiskiin vaan uskaltaa alkaa tutustua enemmän? Helvetti onko minusta tullut joku tunneongelmainen skitso?

Silti ajattelen, että on normaalia että treffien aikana ja jälkeen kutkuttaisi, odottaisi malttamattomana viestiä, hykertelisi. Jos toitotan, että treffailu pitäisi ottaa kepeästi niin enpä sitä taida kyllä itsekään tehdä. (Tosin näitä asioita en sentään pui treffeillä.) Tämä nyt oli muistutuksena vain itselleni. Jos joskus päädyn jonkun kanssa yhteen haluan muistaa nämä tunteet ja tietää kumpi vaihtehto oli totta.