Lomailuöverit eivät sovi minulle. Se tulee todistetuksi joka saakelin pääsiäinen, kesä ja joulu. Olen pari kolme viikkoa vetänyt totaalisesti lonkkaa, nukkunut liikaa tai liian vähän ja ollut pitkälti humalassa tai krapulassa. Eilen illalla iski ahdistus.

Loman aikana en miettinyt mitään, takana oli raskas koulusyksy. Hurvittelin ystävien kanssa, lojuin Kokilla, kävin kotona kääntymässä. Pyykit kasaantui, laskut kasaantui, tekemättömät hommat kasaantui. Eilen aloitin uudessa työssä ja tajusin, mikä kevät on tulossa. Lamaannuin.

Olemme viettäneet Kokin kanssa paljon aikaa yhdessä. Hän on ollut ihana: tehnyt minulle herkkuruokaa krapulapäivinä, järjesti uuden vuoden juhlieni 30 hengen ruoat, ja kutsui lähimmät ystäväni kotiinsa 30-vuotispäivänäni ja kokkasi meille herkkuillallisen. Syntymäpäivälahjaksi hän antoi minulle superyllätyksen: hän vie minut viikonloppureissulle hänen eurooppalaisen lempikaupunkiinsa, josta olemme paljon puhuneet ja jonne olen pitkään halunnut päästä. Mitä teen minä: ihanan viikonlopun jälkeen tölväisen, että tänään haluan mennä kotiin. Yksin. ”Miten ihmeessä ihmiset järjestää tällaset asiat kun ne asuu yhdessä”, ihmettelin äänen. En voi edes kuvitella, kuinka kurjalta se Kokista tuntui.

Tulin siis kotiini olemaan yksin, mutta ikävöityäni kuusi tuntia oli pakko pyytää Kokki yöksi. Oli ihanaa olla hänen vierellään. Minua jännitti seuraavana päivänä alkava uusi työni. Mitä Kokki tekee: hieroo hartioitani ja jalkojani niin kauan, että nukahdan syvään uneen.

Seuraavana päivänä olen poikki töiden jälkeen. Paluu arkeeen on raskaampaa kun kuvittelin ja kotona odottavat hoitamattomat asiat ahdistavat. Käperryn peiton alle puoiunessa. Whatsapp:”Moi kulta! Haluisitsko huomenna lähteä sen ja sen kanssa kaupungille?” Hengitys kiihtyy. -No en, mua ahdistaa ja väsyttää en pysty sopii nyt MITÄÄN enkä näkee KETÄÄN! Mee sä vaan. Hienoa, näin just.

Olen muuten ihan lunki tyyppi, mutta minua vaivaa ahdistus, joka puhkeaa, kun koen, että minulla on liikaa tekemistä. Yleensä se liittyy liikaan työhön ja kouluun, mutta joskus saattaa mennä yli ihan vaan sen takia, että olen liian kauan seurassa tai on liikaa sovittua ohjelmaa. Ahdistun, saan lieviä paniikkikohtauksia ja olen varma, että rikon välit kaikkiin. Olo on tuskainen. En tiedä kuinka pääsisin vaivasta eroon, koska vaikka olen oppinut tunnistamaan, että se johtuu ”liiasta kiireestä” (jotka minulla harvoin oikeasti on), en silti osaa käsitellä sitä. Luottoystäväni on myös huomauttanut asiasta minulle, viimeksi viikonloppuna tästä puhuttiin ihan suoraan sävyyn. Vaivani ärsyttänee kaikkia yhtä paljon, mutta Luottoystäväni on oppinut jo luovimaan hankalan minäni kanssa ja se helpottaa hirveää ahdistustani. Luotan, että hän kestää eikä jätä. Mutta nyt onkin uusi tilanne. Kokki.

Miettikää nyt ite: olette rakastuneita, vihdoin alkamassa luottaa toiseen, takana on ihania päiviä ja yhtäkkiä toinen haluaa olla yksin ja vastaa viesteihin tylysti ja ahdistuneesti. Vähemmästäkin säikähtäisi, tai vähintään vittuuntuisi: helvetin sitoutumiskammoinen älykääpiö, kasva aikuiseksi! Matto vedetään ihan jalkojen alta. Tsiisus. Eikä tämä ole eka kerta kun olen ahdistuksissani saanut varmaan hänenkin päänsä pyörälle. Hän on suhtautunut tosi kivasti, mutta ainakin itse olisin ihan raivona: voisko ihmiset vaan vittu käyttäytyä normaalisti! En halua pahoittaa hänen mieltään.

Kohdallani ei siis ole kyse sitoutumiskammosta vaan yksinolosta. Vaiva on ollut minulla jo reilu kymmenen vuotta, mutta vasta parin viime vuoden aikana olen osannut tunnistaa sen paremmin. Tuntuu, että olen tyhjä eikä minulla ole annettavaa. Huonolla tuulella en halua nähdä ketään, etten pilaa muidenkin päivää. On vaikeaa näyttää toiselle omia huonoja puoliaan. Uskon, ettei Koki lähde minnekään. Silti pelkään, että hän vetää pian herneen nenään oikuttelustani. Koitan puhua asiasta Kokille avoimesti, jotta hän ymmärtää mistä ajoittainen hermoiluni ja vetäytymiseni johtuu, enkä ole ”vaan sika”.