10-vuotinen rakkaushistoriani on muutamissa kansissa. Olen niin iloinen, että tänä vuonna päätin kirjoittaa tuntojani myös blogiin. Päiväkirjani ovat pitkälti arkielämän pohdintaa, ilojen ja surujen ylöskirjaamista. Mutta löytyi niistä parikymmentä mainintaa myös rakkausrintamalta.

Kaikki on alkanut Jarista, johon rakastuin silmittömästi vuonna 2002. Olimme tunteneet jo kaksi vuotta ja vihdoinkin olimme yhdessä! Muutimme yhteen, en nähnyt mitään vaaroja. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni rakastunut, täysin avoin ja sinisilmäinen. Ja onnellinen. Sitten kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen Jari ja paras ystäväni jäivät kiinni. Maailmani romahti. Sydämeni murtui.

Olin aivan rikki. Jossain vaiheessa Jarin paras ystävä (joka oli myös entisen parhaan ystäväni eksä) ja minä lähennyimme. Ihastuin häneen totaalisesti. Tiesin, ettei meillä ole mitään yhteistä mutta se ei haitannut minua. Ihailin häntä silmittömästi, niinkuin olin ihaillut Jaria – ja niinkuin siihen aikaan ihailin ihan kaikkia muita kuin itseäni. Hän piti yhteyttä jos piti, oli välillä ihana ja välillä hänestä ei kuulunut. Minä en vaatinut mitään, halusin kaikin keinoin pitää hänet elämässäni. Ehkä hän jossain vaiheessa kuitenkin rakastuu minuun..! Kahden vuoden säätämisen jälkeen hän ehdotti yhteen muuttamista. Meinasin ratketa onnesta. Samana iltana baarissa hän pokasi toisen tytön ja jätti minut tämä pimatsu kainalossaan. Sekosin. Jäin vessakäytävän lattialle itkemään kunnes ystäväni saatoi minut kotiin.

Myöhemmin olen kirjoittaut päiväkirjaani ”kotimatkalla tuli sellainen olo, että voisin olla vihdoin valmis avaamaan sydämeni. Olla haavoittuvainen. Olla suloinen niin kuin sillon joskus. Voi kun se olisi mahdollista. En halua olla näin kyyninen. Pakko yrittää antaa itselleen mahdollisuus.”

Sen jälkeen on mennyt kolme vuotta, ennen kuin olen kirjoittanut siitä, että sisälläni on kasakaupalla rakkautta. Kuinka kaipaan miestä. Ja perhettä. Ihastuin kovasti ystäväni ystävään, mutta hän ei minuun. Hitsi. Kolme vuotta myöhemmin ihastuin poikaan yliopistolla. Mutta hän ei minuun. Kolme vuotta myöhemmin ihastuin Luottoystäväni kaveriin ja uskalsin kertoa sen hänelle. Hän ei minuun. Kukaan ihastuksistani ei tuntenut samoin, mikä oli tappio kun niitä tuli vain kolmen vuoden välein. Vuosien aikana harrastin oman osani seksiä, lähinnä hirveää, kävin treffeillä tai pussailin narikassa pilkun aikaan. Välillä olen päiväkirjassani epäillyt ”voiko seurata omia periaatteitaan ja sydäntään vai pitääkö tehdä kompromisseja ja löysätä? Hitto emmä ihmeitä vaadi. Normaalia.” (Tämän kirjoitin kun tapailin yhtä poikaa, itse asiassa Rasisti-Raiskaria, johon en tuntenut kipinää, mutta ystävät sinnikkäästi neuvoivat treffailemaan, kyllä ne tunteet saattaa syttyä. Tämä oli yleinen tilanne aina kun treffeille pääsi. ”Meet nyt vaan uudestaan! Epäilin jo itseänikin, kuuntelin muita.)

Kesällä työpaikkani läksiäisten jälkeen olin liikuttunut kaikista kauniista sanoista joita sain. Ja harmittelin, etten voinut jakaa niitä. Ja siis kyllähän pystyin, Luottoystäväni on ollut elämäni sankari kaikki nämä vuodet ja ymmärtänyt täsmälleen millaista surua uudet ja uudet pettymykset toivat, riemuinnut ja surrut kanssani. Kuten muukin ystäväpiirini. En siis todellakaan ollut mitään vaille. Mutta silti.

Sitten tuli Tinder ja sieltä tuli Kokki. Parin viikon kuluttua olemme tunteneet jo neljä kuukautta. Neljä kuukautta! Hän pitää minua kuin kukkaa kämmenellä. Olen hänen aarteensa. Olen kaunis, ihana, fiksu, lempeä, uskomaton. Ja nämä asiat kuulen uudestaan ja uudestaan. Hän on rehellinen, mutkaton ja lempeä. Rohkea ja kiltti. Kaikkea mitä aina halusin ja vaikka mitä enemmän. Keskustelimme yksi ilta, meillä on aika samantyyppinen treffailuhistoria. Vaikka molemmille oli auennut parikin paikkaa alkaa seurustella ennen kuin tapasimme toisemme niin ei pystynyt. Vaikka tyyppi olisi ollut kuinka kiva, mutta kipinä puuttui, ei vaan pystynyt. Tahoillamme olimme pohtineet, että kyllä se vaatii jotakin enemmän. Jonkin tunteet. Ja jostakin syystä aiemmin ei ollut oikea aika tavata. Nyt oli. Ja meillä natsasi.

Elämä on kummallista! Jos olisin tämän lopputuleman tiennyt ei olisi tarvinnut stressata niin kauheasti. Mutta kaikki ne alhot piti käydä ja jokainen pettymys kokea. Ja kaikkihan on yhtä auki edelleen. Olen hulluna Kokkiin mutta ei ole vieläkään sitä kristallipalloa jolla näkisi kuinka lopulta käy. Mutta nautitaan nyt matkasta!