Meet the parents
”Tota, mun pitäisi nyt uskaltaa sanoa jotakin mutta en odota vastausta heti.” Näin Kokki taisi pohjustaa. Meinasin tukehtua suussani pyörineeseen letunpalaseen. Olenko kertonut, että lokakuussa 2012 aivan hirveän paskaviikonlopun jälkeen (kun mm. se ällöttävä setämies oli lääppinyt ja halunnut kuvata minua) olen kirjoittanut päiväkirjaani ”Vittu mitä paskaa. Jos joskus tapaan ihanan miehen paistan sille kerran kuussa lettuja.” Enhän voi pettää itselleni antamaa lupausta joten pari viikkoa sitten jännityksestä hikoillen paistoin Kokille lettuja luonani.
”Niiiin..?” kysyin. Mitä pitää uskaltaa sanoa? Letut on pahoja? Se ei tykkää musta enää? Se rakastaa mua? Se haluaa mut jonnekin tärkeään tapaamiseen? Bingo. ”Haluaisin, että tulisit sisareni lapsen ristiäisiin mun kanssa”. Just. Just. Miltä musta tuntuu. Ahistaako? Ei. Tuntuuko mahtavalta. Ei. Onko ajatus kutkuttava? Kyllä.
”Todellakaatarttehetivastata olisivaanniinihanajostulisit muttamietirauhassa enkätodellakaanpahastujosettule”. Kerroin pohtivani asiaa ja pari päivää myöhemmin olin aivan varma, että haluan mennä. Miten hauska onkaan huojennus ihmisen naamalla: Kokin naama suorastaan valahti. Olimme molemmat riemuissamme ratkaisustani. Toki noin niinkun teorian tasolla ajatus hänen 40 sukulaisensa tapaamisesta tuntuu vähän kuumottavalta. Mutta sitä ennen oli edessä toinen etappi: Kokin vanhempien tapaaminen. Kokki oli sitä mieltä, että meidän on pakko tavata heitä ennen juhlaa: muuten hänen äitinsä pumppu saattaisi leikata kiinni onnesta, jos samana päivänä olisi lapsenlapsen kaste ja pojan tyttöystävän tapaaminen.
Sunnuntaina nousimme vaitonaisina, jännitys piinasi aamusta asti. Kävelimme hiljaisina lempikukkakauppaani, täytyyhän sitä nyt anoppikokelaalle kimppu viedä. Kaupassa ei ollut minun myyjäni josta pidän. Hikoilin kuin sika, kimpusta tuli ruma. Metromatka. Pyysin Kokkia kertomaan jotakin, vaikkapa huonoja vitsejä, mitä vaan että voisin ajatella jotakin muuta. Kun hän höpötti hermostuin vaan entisestään. Käsi kädessä kävelimme oikealle talolle ja astuimme hissiin. Ovella henkäisimme ja purisitimme toisiamme kädestä. Sitten Kokki soitti ovikelloa.
Mitään ei kuulunut. Jess, ne onkin joutunut lähtee kauppaan/sairaalaan/lapsenhoitajiksi! Teki mieli lähteä mutta Kokki piti minua tarmokkaasti kädestä kiinni. Ovi aukesi ja nainen toivotti meidät tervetulleiksi. Ja siinä se oli. Jänntys katosi, nämä tilanteet mä kyllä osaan. Minusta on vilpittömästi hauskaa tutustua uusiin ihmisiin, minulla synkkaa helposti jos ihmiset ovat yhtään samanoloisia kuin itse olen. Kiertelimme katselemassa heidän kotiaan, istua rupattelimme, söimme ja kahvittelimme. Vanhemmat eivät olleetkaan pelottavia vaan välittömiä ja rauhallisia, minun oli helppo olla. Taisimme viipyä pari kolme tuntia. Illalla pötköttelin sängylläni ja ihmettelin itsekseni: olen tilanteessa jossa menen tapaamaan poikaystäväni vanhempia. Aivan sairaan hurjaa.
Osa on hämmästellyt nopeaa etenemistämme, jotkut ovat kertoneet, että ovat vieneet seurustelukumppanin kotiin jo viikon yhdessäolon jälkeen. Tässä on varmasti montaa koulukuntaa. Minä menin koska en voinut muuta. Se on kumma tunne. Tiesi, että se on pelottavaa eikä todellakaan olisi vielä pakko mutta halusi. Ei voinut muuta.
Ja niin minä olen tavannut Kokin vanhemmat. Ja ensi sunnuntaina kaikki sukulaiset, kääk.