Palasin juuri rakkaan kummityttöni yksivuotissyntymäpäiviltä. Olen ollut viikon sairaana joten olin tosi onnellinen, että ehdin toipua niin että pääsin mukaan. Kahden vuoden aikana minua on siunattu neljällä kummilapsella joista olen todella onnellinen. Nautin siitä, että voin antaa heille jakamattoman huomioni kun omia lapsia ei vielä ole. Tämän päivän synttäritytölle tein noin kahdeksan tuntia valokuva-albumia yhteisestä ensimmäisestä vúodestamme.

Mutta: sukujuhlat jossa olin jälleen, as always, se ainoa sinkku. Kaikki olivat puolisoidensa kanssa ja yksi hääkutsukin tänään tuli, jei. Olen vilpittömästi onnellinen muiden puolesta mutta kurkkua pakotti paluumatkalla kun istuin vanhempien auton takapenkillä ja surkuttelin mielessäni miksi helvetissä olen aina vaan yksin.

Tämä on ollut vähän kumma viikko muutenkin, ehkä koska flunssan takia olen joutunut kökkimään koko viikon enemmän tai vähemmän vain yksikseni kotona niin iltaisin on iskenyt ihan uudenlainen haikeus. Kun huomaan, että vähän väsyttää ja on järkevä aika mennä nukkumaan, sammutan valon ja kömmin sänkyyn yksin. Käännän kyljen ja odotan unta. Jostain syystä minua on vähän pelottanutkin, jotenkin kaipaisin turvaa, toista siihen viereen. Mikä on kummallista, koska jos joskus on jotain säätöä ollutkin – myös pidemmässä suhteessani eksäni kanssa – yhdessä nukkuminen on minusta aina jotenkin hanurista. Minusta on tosi outoa, että kaksi ihmistä on tiedottomina vierekkäin, en tykkää nukkua kainalossa, haluan oman tilan, oman peiton ja oman rauhan.

Tinder on yhtä tyhjän kanssa – eilenkin pläräsin varmaan sata heppua läpi eikä yhtäkään vähääkään innostavaa. Ei yhtään minun tyylisiäni tapauksia tai sitten on niitä joilla on neljä kuvaa – yksi Thaimaasta, yksi purjeveneeltä, yksi golfaamasta ja yksi ehkä vatsalihaksista. Yyh.

Pitkät pätkät pystyin, ihan vuosia, olemaan miettimättä koko asiaa, ei edes ajatellut olevansa yksin. Varmaan tämä alkukevään suht tehokas treffailu on nyt herättänyt jonkun nälän, tai siihen on jäänyt koukkuun. En malttaisi heittää hanskoja tiskiin vaikka tunnen, että alkaa kohta mennä epätoivon puolelle. Mutta ystäväni huhtikuisiin häihin en aio mennä yksin, en vain aio.

Työkaverillani on nelikymppiset alkamassa, arvon jaksaisiko lähteä. Flunssaa on vielä sen verran, että fiksuinta olisi jäädä kotiin. Toisaalta kunnon bileet voisivat vähän nostattaa mielialaa?

Let’s see.