Solahtaminen vuosikymmenen sinkkuna olleesta vapaaherrattaresta tyttöystäväksi ei ole käynyt ilman kasvukipuja. Mitä pidemmälle aika kuluu ja mitä enemmän suhde syvenee, sitä suuremmissa tunnemylläköissä räpiköin.

Tämä ei tarkoita, että olisin onneton – päinvastoin, en ole ikinä ollut näin onnellinen. Kasvukivut ovat silti kovat, ja elämässä on jatkuvasti jokin uusi asia opittavana. On kummallista olla pitkästä aikaa tilanteessa, jossa ei tiedä miten päin olisi. Ärsyttääkö tämä asia toista? Voinko tehdä näin, tykkääkö se musta silti? Paljonko pitää muuttaa vanhaa elämää, paljosta saa pitää kiinni? Kamalasti kysymyksiä ja tilanteita, joihin pitäisi löytää ratkaisu!

Tämä on ajoittain myös stressannut, aika paljonkin. Jaanko aikani tasapuolisesti? Olenko läsnä kaikissa tilanteissa? Voinko vielä viettää vapaa-aikani kuten ennen Kokkia? Voinko istua vielä viinillä kavereiden kanssa harva se ilta vai paljonko olisi hyvä olla kotona? Mitä sanoo kaverit, jos en ole menoissa mukana? Mitä sanoo Kokki, jos olen koko ajan menossa? Olenko lojaalimpi eri tahoille ja millä tavalla?

Luottoystäväni, joka ei lakkaa hämmästyttämästä ihmistuntemuksellaan, oli pannut tämän keskinäisen rimpuiluni merkille ja otti asian pokkana puheeksi yksi ilta, yhdellä näistä ihanista ”vähän viiniä ja keskustelua”-illoistamme. Hän oli huomannut, että rajaan elämääni, ehkä vähn sellaiseen ”sinkku-Minttu” ja ”tyttöystävä-Minttu” rooleihin. Hän pohti pystynkö iloitsemaan kaikesta vilpittömästi ja vailla huolia: täysillä Kokin seurasta silloin kun olen Kokin kanssa, ja täysillä hänen tai muiden ystävien seurasta kun en ole Kokin kanssa. Hän sanoi, että tuntuu siltä, että minulla on jatkuvasti huono omatunto olin missä olin, enkä pysty nauttimaan mistään ihan täysillä.

Hän osui niin naulan kantaan, että pillahdin itkuun. Sekä hänen käsittämättömästä tarkkanäköisyydestään, että siitä, että hän uskalsi ottaa näin vaikean ja kiusallisen asian puheeksi. Hän kehotti jälleen kerran nauttimaan ihanasta Kokista ja siitä, että vuosien haaveet ovat viimein käyneet toteen kaiken paskan ja odotuksen jälkeen. Kerroin, että kannan huonoa omaatuntoa myös siitä, että luulen Kokin olevan vihainen minulle, kun vietän edelleen aikaa viinillä istuen. Luottoystävä käski puhua asiasta suoraan.

Niinpä seuraavana aamuna kysyin Kokilta hänen tuntemuksistaan. Purkasin aamupalapöydässä kaikki mieltäni pitkään ahdistaneet ja mietityttäneet asiat. Ja Kokilla ei ollut ongelmaa. Joistakin asioista hän ei ollut moksiskaan, jos joistakin oli hän sanoi niistä suoraan. Ja se siitä. Vuoren kokoiseksi kasvaneet epävarmuuteni on kuitattu yhdellä keskustelulla.

Kokista olen maailman ihanin tyttöystävä ja tämän hän minulle kertoo jatkuvasti. Useimmiten pystynkin olla vaan, mutta toisinaan tunteet hulmahtavat: kuka minä olen, miten olen uskollinen itselleni ja silti aito ja oma itseni myös muille.  Se onkin hurjempaa kun luulin, kun ihminen tyrkätään täysin itsekseen ja itselleen eletystä elämästä jakamaan elämä toisen kanssa. Jään ihmettelemään, kokeilemaan ja opettelemaan!

Töissä on hiljaista, joten olen viihdyttänyt itseäni lukemalla blogiani. Tammikuussa 2014 olen pohtinyt tämmöisiä, ja oli pakko jakaa. Olin ollut tokilla huonohkoilla treffeillä, mitään kemiaa ei löytynyt, mutta koska mies oli muodollisesti pätevä pohdin, onko vika minussa vai missä, kun kolmannet treffit eivät kiinnostaneet pätkääkään. Kaverit kuitenkin kannustivat treffeille ”jos siinä ei oo mitänä vikaa, kyllä se kipinä voi syttyä hiljalleen.” Tämmönen throwbackthursday.

”Eli a) ahdistaako minua se, että tapasin ja tapaan varmaan vielä uudestaankin (varmaankin, jos mieskin haluaa) ihmistä joka on minulle väärä ja väärän tapailu ahdistaa. Vai b) olen ollut niin kauan yksin, että ahdistuisinko vaikka kävisin ulkona ”sen oikean” kanssa? Kuinka kauan kannattaa tapailla ihmistä, jossa ei ole mitään vikaa mutta joka ei todennäköisesti ole kuitenkaan Se. Kuinka kauan on hyvä patistaa itseään, jos kyseessä kuitenkin onkin sitoutumiskammo ja siitä voi päästä yli kunhan ei heti heitä hanskoja tiskiin vaan uskaltaa alkaa tutustua enemmän? Helvetti onko minusta tullut joku tunneongelmainen skitso? Silti ajattelen, että on normaalia että treffien aikana ja jälkeen kutkuttaisi, odottaisi malttamattomana viestiä, hykertelisi. Tämä nyt oli muistutuksena vain itselleni. Jos joskus päädyn jonkun kanssa yhteen haluan muistaa nämä tunteet ja tietää kumpi vaihtehto oli totta.”

A! Vaihtoehto A oli totta! Aina! Olin oikeassa! Luota sydämeesi!

PS. En mennyt enää kolmansille. Hyvä tyttö.