Tällaisena krapula-aamuna on ihan kiva herätä yksin, ei tartte puhua kellekään. Hädin tuskin pystyy leipää näykkimään suuhun, kyllä sitä tuntee taas eilen vetäneensä viiniä ihan enemmän kuin juomasuositukset sallii.

Tuli mieleen vastaavanlainen kaunis aurinkoinen aamu kun asuin vielä muualla muutama vuosi sitten. Oltiin oltu kaverin kanssa silloisessa Hamletissa joka tunnetaan palomiesten ja poliiisen kantiksena. Pilkun aikaan kierreltyäni jo jonkun aikaan kyselemässä ”ootshä palomiesh?” ”Ootshä poliishi?” ja kun kukaan ei ollut nappasin narikasta mukaan jonkun ukon. Kalju, sellainen outo pitkä kihara parta ja muistaakseni sillä oli joku lasten reppu. Mun luokse.

Yritetään ja yritetään mutta miehellä ei vehje toimi. Ehkä seitsemännen yrityksen ja myötäilyni ”ei se haittaa..” jälkeen alkoi jo haittaa enkä jaksanut enää säätää, karmea känni ja väsy. Nukahdettiin.

Aamulla mies nousee pukeutumaan. Mies on niin vitivalkoinen, että näen hänestä suorastaan läpi, verisuonet ja kaikki. Hän vetää risaiset kalsarit jalkaan, verkkarit, paidan joka sujahtaa verkkareiden vyönauhan alle, kengät, lastenreppu olalle. Jos olen jonkun raahannut kotiin niin silloin pitää olla loppuun asti ystävällinen vaikka aamulla todellisuus olisi mitä ja yö mennyt kuinka käteen tahansa. Odotan vain että hyypiö poistuisi ja kiitän mielessäni ettei oltu päästä panemaan. Hymyilen ystävällisesti ja toivottelen hyvää jatkoa. Vielä ennen lähtöään mies tulee eteisestä olohuoneeseen luokseni, sivelee poskeani ja sanoo:

”Jos sä joisit vähän vähemmän ja hymyilisit vähän enemmän niin säkin voisit löytää jonkun.”

En lyönyt.