Tokat treffit takana. Kaikki meni kutakuinkin niin hyvin kuin treffit vain voivat mennä. Mies oli mukava ja tuskin ehdin istuutua kun hän alkoi kysellä työviikostani ja kaikkia muitakin kuulumisiani. Hän kertoi myös paljon oamsta työstään ja vaikka ala on minulle tyystin vieras kaikella tasolla saimme paljon keskustelua aikaan. Juttelimme myös paljon muusta. Olin etukäteen jännittänyt sitä miten sivuutan tyylikkäästi mahdolliset ekoilta treffeiltä tutut avautumiset. Niitä ei siis onneksi tullut.

Kävimme syömässä. Olimme kolmisen tuntia, juttua riitti. Huomasin etten nauranut kertaakaan, hymyilin kyllä. No, tämähän ei kai ole vakavaa. Kotiin päästyäni olin kuitenkin ahdistunut. Rintaa puristaa. Kaikki meni niin hyvin, etten tiedä syytä miksen näkisi häntä enää kolmatta kertaa jos hän ehdttaa, mutta en ainakaan innosta hihkuen sitä odota. Tämä tunne on niin tuttu minulle. Ja koska en tiedä vastausta se ahdistaa vielä enemmän. Eli a) ahdistaako minua se, että tapasin ja tapaan varmaan vielä uudestaankin (varmaankin, jos mieskin haluaa) ihmistä joka on minulle väärä ja väärän tapailu ahdistaa. Vai b) olen ollut niin kauan yksin, että ahdistuisinko vaikka kävisin ulkona ”sen oikean” kanssa? Kuinka kauan kannattaa tapailla ihmistä, jossa ei ole mitään vikaa mutta joka ei todennäköisesti ole kuitenkaan Se. Kuinka kauan on hyvä patistaa itseään, jos kyseessä kuitenkin onkin sitoutumiskammo ja siitä voi päästä yli kunhan ei heti heitä hanskoja tiskiin vaan uskaltaa alkaa tutustua enemmän? Helvetti onko minusta tullut joku tunneongelmainen skitso?

Silti ajattelen, että on normaalia että treffien aikana ja jälkeen kutkuttaisi, odottaisi malttamattomana viestiä, hykertelisi. Jos toitotan, että treffailu pitäisi ottaa kepeästi niin enpä sitä taida kyllä itsekään tehdä. (Tosin näitä asioita en sentään pui treffeillä.) Tämä nyt oli muistutuksena vain itselleni. Jos joskus päädyn jonkun kanssa yhteen haluan muistaa nämä tunteet ja tietää kumpi vaihtehto oli totta.

Olen tapaamassa uuden vuoden häiskää huomenna. Koska en halua mennä sunnuntaina kaljoittelemaan koitin miettiä jotain kivaa tekemistä. Ajattelin, että kutsuisin hänet luokseni ja voisimme tehdä yhdessä vaikka pizzaa. Taikinan kohoamisen odottelu ja omien täytteiden valinta voisi olla leppoisaa tekemistä, tulisi syötyä ja tekeminen ehkä virittäisi keskustelua. Ekoilla treffeillä sain tosiaan jo niin paljon tietoa hänen vaikeuksistaan, että haluaisin nyt koittaa korjata suuntaa vähän kepeämmälle flirttilinjalle. Kun laitoin hänelle viestin pitäiskö nähdä viikonloppuna sain vastauksena aikamoisen avautumisviestin. Eli en halua kutsua häntä omaan kotiini.

Tällä hetkellä vastanpohjassa ei kihelmöi, jännittää vain mitä on tulossa. Olen kauhean pettynyt, että treffitekstariin vastataan niin raskaasti. Miehessä on paljon hyvää. Hän taitaa itse asiassa olla vuosiin kiinnostavin (minustakin kiinnostunut) heppu ketä olen tavannut. Toivon, että hänkin ottaisi huomenna ihan vaan tutustumisen kannalta. Avoimuus on ehdottomasti hieno jutttu, mutta olemme tunteneet toisemme noin kahdeksan tuntia. Tämä ongelmahan on tullut eteeni useita kertoja muulloinkin. Mies avautuu, on tyytyväinen ja minä jään ahdistuneeksi koska tiedän ventovieraasta ihmisestä hänen traumojaan. Voitaisko pliis tutustua rauhassa, sitten voidaan puhua niistä vaikeammistakin asioista. Tilanne tuntuu aina niin epäreilulta: tuntuu, että minulla on jo hirvittävä vastuu koska minulla on niin paljon tietoa ja hän on ”uskoutunut” minulle. En kyllä imartele itseäni, luulen että yksinäisenä sitä avautuu kenelle tahansa joka ei kehtaa sanoa ”lopeta.”

Puhuin illalla pitkään ystäväni kanssa ja kerroin olevani pettynyt, että sain vastaukseksi tällaisen viestin. Pohdimme yhdessä mistä johtuu, etteivät miehet tunnu näkevän minkäänlaista eforttia treffien suhteen. Treffien tarkoitushan olisi flirtata, keskustella, tutustua, tykätä toisesta ja saada toinenkin tykkäämään itsestään. Ehei. Miehille tuntuu riittävän se, että he tulevat paikalle. Sitten voikin tuntitolkulla hölpöttää omasta elämästä. On sitä paitsi ylipäätään hirveän epäkohteliasta, ettei keskustelukumppanilta kysellä mitään. Samahan pätee kun tapaa ketä tahansa uusia ihmisiä – kyllä pitää pitää vastavuoroisuutta yllä! Ja koska treffeille pääsee kerran vuodessa jos sitäkään, on ehkä omatkin rajat hämärtyneet – en tiedä tyytyykö tässä aivan liian vähään. Se, että joku on ihan mukava mutta puhuu vain itsestään riittää, koska mitään parempaakaan ei koskaan ole. Enkä nyt sano etteivätkö naisetkin käyttäyísi niin, mutta koska kirjoitan tätä blogia omasta näkökulmastani en jatkossakaan jaksa puida kuin omalta kannalta.

Katsotaan kuinka huomenna käy. En tiedä onko kohtuutonta odottaa treffejä/miestä, joka olisi kiinnostunut myös minusta ja minun elämästä. Kuten jo aiemmin totesin, en etsi vain seuraa poikaystävän muodossa, vaan elämänkumppania. Syy miksi joskus kaipaan kumppania elämääni on se, että haluaisin voida jakaa elämäni, saada ja antaa tukea. Sitä minä odotan, eikä vähempi riitä. Ainakaan vielä. Tällä hetkellä näkemykseni on, että minulle riittää vain se mies  joka vastaa haaveitani ja jonka haaveita minä vastaan. Muuten mieluummin yksin, koska elämä on näinkin hyvä.

Palataan!

PS. Ihanaa kun sataa lunta!