Välillä tunnen itteni ihan surkeaksi tyttöystäväksi. Kohta vuosi treenattu ja tuntuu, että homma menee vaikeammaksi ja vaikeammaksi koko ajan. 

Ehdin vuosikymmenen ajan seurailemaan pariskuntia ympärilläni koulussa, töissä ja lähipiirissä. Tiesin täsmälleen, millainen tyttöystävä en halua olla. Nalkuttava en ainakaan. Jos muutun miehen mutsiksi niin se on varmaan siinä.  Takertuvaksi en halunnut ryhtyä, ja koska tiedän että minussa on potentiaalia aivan jäätävään mustasukkaisuuteen, tämä asia jännitti etukäteen tosi paljon. Mököttäminen olisi pelkkää ajanhukkaa, samoin kilahtelu ja turhanpäiväinen riitely. Ja halusin pysyä viehättävänä, laittautua ja olla naisellinen, rento, hauska ja nätti.

No, välillä se inhottava mustasukkaisuus kuitenkin nostaa päätään, mutta kaipa pieni mustasukkaisuus on ihan jees, en pidä Kokkia itsestäänselvänä vaan tiedän kyllä, että tuollaisen herkkupalan joku voisi helposti koittaa napata minulta pois. Minulla on mantra ”en pidä kiinni, en työnnä sua pois, ja pyytämättäkin tahtoisit jäädä” (ihanasta Rakkauslaulusta). Enhän halua että kukaan sitoo minuakaan liiaksi. Ja loukkaantuisin, jos minuun ei luotettaisi.

Nalkuttavaksi en ole – mielestäni – missään määrin vielä alkanut, huomaan tosin joskus heittäväni jotakin ”ota sitten sateenvarjo, siellä alkaa kohta sataa!”-tyyppistä. En oikeen tiedä missä menee ero nalkutuksen ja yhteisten pelisääntöjen sopimisen välillä. Yhteiselo on niin tuoretta, että toiselle pitää aika useinkin sanoa kaikenlaisista asioista – puolin ja toisin! (Voisitko laittaa uuden roskapussin kun otat edellisen pois, voisitko laittaa vaattees pyykkikoriin, sä sotket sen suuvesipullon kanssa, älä jätä tiskejä altaaseen haisee..)

No mikä on niin vaikeeta? No olla oma ittensä ja hitto  kun se toinen on siinä koko ajan. Sitä hermostuu jostakin ja alkaa tiuskia toiselle (ennen raivon purkasi murjottamalla yksin kotona tai narisemalla vaikka Luottoystävälle viinin ääressä). Mutta kun toinen on siinä, aamuin ja illoin, niin se näkee ne huonotkin puolet. Ja on vaikeetaa itse huomata, miten käyttäytyy, toinen on kuin peili.  Mielestäni olen keskivertoa leppoisampi tyyppi, perustyytyväinen tapaus enkä todellakaan ärhentele usein. Siksi kaikenlainen skitsoilu Kokille tuntuu tosi pahalta.

Ulkoisesti olen pitänyt viehättävyydestä kiinni ja tuntuu tietysti ihanalta, kun mies sanoo joka päivä, että näytän hyvältä. Mutta sitten. ”Kulta. Ollaan näköjään siinä vaiheessa, ettei tartte enää vetää vessaa kun on käyny kakalla.” Herrajumala mitä?! Siellä se oli, ”floatteri”, kellumassa vessanpöntössä Kokin silmien alla, kesken leffaillan. En tiennyt, että ihminen voi mennä niin punaiseksi, vähänkö hävetti! Ei edes asuttu vielä yhessä. En myöskään käsitä, miten ihminen voi piereskellä toisen edessä niin paljon, kun ennen yksin ei ole piereskellyt juuri ollenkaan. Jauhan läskimahastani ja lihomisestani (en tiedä mitään epäkiinnostavampaa, laihduta sitten!). Olen saanut jääkapin sapuskat kasvamaan uutta homeista elämää (josta ruoka-alan ammattilainen on tietenkin ihan fiiliksissä..) Olen rikkonut tavaroita vahingossa. Olen inissyt kauheassa kankkusessa/nälässä/väsymyksessä/raha-ahdistuksessa/vaikka missä. Ja ei se ei vaan mokaa. Ruoat ei homehdu jääkaappiin. Vessassa ei ole pökälettä. Pyykit eivät jää märkänä koneeseen. Tavarat on ehjiä.  Eikä tule raivareita.

Mutta, tämmönen mä oon, aamu-uninen, kömpelö ja nälissäni kiukutteleva, mutta kai sitä voisi olla paljon huonompikin tyttöystävä. Parhaani mä joka päivä teen, vaikka välillä onkin vähän vaikeeta. Tässähän tätä sit opetellaan!

Johtuuko menkoista vai ihan vaan rakkaudesta, mutta olen vaiheessa, jossa melkein puhkean itkemään koska rakastan Kokkia niin hirveästi. On tässä ollut polla vähän sekaisin muutenkin, sain ison projektin päätökseen, ja monen kuukauden kiire ja kova työ purkautui väsymyksenä ja itkuisuutena.

Kun vihdoinkin olen toennut pahimmasta olen taas muistanut ihanan Kokkini. Olin niin intensiivisesti uppoutunut omiin asioihini, että vaikken hetkeäkään pitänyt Kokkia itsestäänselvänä, taisin välillä kohdella häntä niin. Ihastuin kovasti Viron Euroviisubiisin ja olen kuunnellut sitä nonstoppina. Sehän on hirveän haikea kappale ja kertoo erosta. Olen joutunut kauhun tiloihin ajatellessani, että Kokki olisi vaikka kyllästynyt kiireisiini, ottanut ja lähtenyt. Saattaisin oikeasti menettää järkeni jos en saisi enää rakastaa häntä. Pari päivää sitten sattui myös jotain, mikä muistutti, ettei tämmöinen onni ole itsestään selvää.

Olin hänen äitinsä kanssa kaupungilla (! i know, niiiin outoa -ja ihanaa), kun vastaamme käveli yksi epäonninen vanha heilani. Hoksasimme tyypin kanssa toisemme vasta juuri kohdalla, joten jatkoin eteenpäin moikkaamatta, kuten hänkin. Kaverilta tuli heti kohta tekstari perääni. Ihan kiva, hän vaan halusi moikata kun ei ollut lennossa kerennyt. Vastasin, että samoin, moirjensta vaan, ja kerroin, etten viitsinyt huudella perään koska olin poikaystäväni äidin kanssa.

Bussimatkalla kotiin mietin, miten viestittely olisi jatkunut jos ei olisi Kokkia. Tyyppi olisi pyytänyt kaljalle. Kaverilla oli paha päihdeongelma, olematon työmoraali ja muutenkin vähän asenneongelmaa. Mutta koska ”ei siinä ole mitään vikaa”, kuten kaverit jaksoivat kannustaa sillon kun sinkkuna tapaili aika hirveitäkin moukkia, niin olisin varmaankin mennyt. Istunut, kuunnellut ja miettinyt, onko tämä tosiaan parasta, mitä minulle on elämässä tarjolla.

Nyt sain kirmata kotiin, meidän kotiin, kaivautua Kokin kainaloon ja olla siinä turvassa.

.