Mm-m, katso nyt tota pullamaista mahaa. Eikai kukaan mies halua pullamahaista naista kun tarjolla on pyykkilautavatsojakin. Kato nyt tota sun tukkaa. Toi malli on vanhanaikainen eikä nuorekas ja seksikäs. Kyllä sun tyyli voisi olla muodikkaampi. Kuka nyt noin tyhmästä ihmisestä tykkäiskään? Sä oot niin huono ja ruma, miksi kukaan ees haluis tommosta?

Kuka on sanonut minulle näin paskamaisesti? No minä. Aloin tätä ihan pohtia toissapäivänä, kun kävelin yliopistolle. Pysähdyin sekunniksi miettimään, että onkohan mulla ny kivat vaatteet päällä, johon totesin yksikantaan että on ja jatkoin matkaa. Tähän lienee ollut syy edellisaamussa, jolloin puin saman asun päälleni sen ihmeempiä ajattelematta. Kokki istui sängylläni ja katseli minua. -Sä näyät ihan saatanan hyvältä, hän tokaisi. -Mitä? -Sä näytät aivan saatanan hyvältä. -Täh..ai..no kiitos!! Hän jatkoi ja eritteli, miksi asu oli niin mahtava ja erityisen mahtava minun päälläni. Oho! Joku kehui minua. Itse olisin aatellut -Nojaa, tää nyt on tämmönen, onkohan tää vähän tyhmä, no olkoon. Sen sijaan näytän saatanan hyvältä.

Sanoisin, että minulla on hyvä itsetunto (vaikkei nyt tämän postauksen perusteella ehkä kuulosta siltä) ja arvostan älykkyyttä, huumorintajua ja persoonallisuutta paljon enemmän kuin ulkonäköä. Silti useimmiten syvimmät syöverini sinkkuna liittyivät siihen, miltä näytän: jos vaan olisi pienempi maha niin joku voisi ihastua, jos olisi nuorekkaampi tyyli, jos olisi nätimpi naama, jos olisi vähän hoikempi..

En tarkoita sitä, että olen nyt poikaystävän myötä jotenkin valaistunut. Edelleen ajoittain harmittaa pullataikinamaha tai kun tukka on kasvanut yli. Mutta se, että Kokki ihastelee erityisesti niitä asuja, joita ennen eniten epäilin ja väittää, että pullamassuni on mitä ihanin, on vähentänyt murehtimistani huomattavasti. Aiemmin koitin itseni soimaamisen välissä muistuttaa (tai uskotella) itselleni, että olen tosi makee, upea, hauska ja ihastuttava nainen. No hei mähän olin oikeessa!!

Tahdon siis sanoa niille, jotka murehtvat ja epäilevät itseään, että te olette juuri niin upeita ja makeita kuin jo tiedättekin olevanne, vaikka se pieni ääni päässä urputtaisi mitä. Ja näytät aivan saatanan hyvältä.

Ollaan pidetty Kokin kanssa yhtä jo puoli vuotta – hitto aika juoksee! Olen edelleen joka päivä kiitollinen siitä, että sain vihdoin löytää hänet. Hän on osoittautunut kiltiksi, älykkääksi ja rehelliseksi mieheksi.

Tuntuu aivan käsittämättömältä, miten on selvinnyt niin monta vuotta ilman kosketusta ja hellimistä. Muistan tätä kyllä miettineeni yksin ollessanikin: surin sitä, että olen muuttunut kovaksi ja kylmäksi. Vaikka en kaivannut usein niinkään seuraa kaipasin kipeästi kosketusta. Että olisi joku, joka piru vie koskisi ja suukottaisi! Kokki on onneksi yhtä kova koskemaan kun meikäläinen, se on minulle tärkeää.

Tämä on jännää aikaa – samaan aikaan olen jotenkin jo niin tottunut Kokkiin, etten ajattele asiaa sen enempää. Saatan röllöttää hänen sylissään sohvalla ja nukahtaa hänen syliinsä niin, että kuorsaan ja kuola valuu. Olen pieraissut hänen edessään (vahinko, vahinko!!) ja olen ollut vatsataudissa hänen luonaan. Vaihdan muitta mutkitta yöpaidan hänen edessään enkä häpeile isoa mahaani. Jos olen krapulapäivänä hänen luonaan enkä ole tajunnut ottaa röllöttelyvaatteita mukaan oleilen hänen pitkissä kalsareissaan, tukka pystyssä ja meikittä.

Ja kuitenkin, vatsa kiertyy solmulle jännityksestä aina, kun hän tulee luokseni avaimillaan. Meinaan räjähtää onnesta kun hän kokkaa minulle. Koitan valita erityisen kivat alusvaatteet kun tiedän, että olemme näkemässä. Sydän sykähtää kun hän laittaa ihanan viestin. Kadulla käsi kädessä kävely on sikajännää.

Samaan aikaan ollaan kuin vanha aviopari ja kuitenkin vielä jännittää. Yksi ilta vähän harmiteltiin, että se supermegakipinävaihe meni niin kamalan nopeasti – ehkä koska lösähdimme niin nopeasti tälle villasukkalinjalle. Toisaalta, se oli meidän tapa. On kuitenkin silti ihanaa, että asiat tuntuvat vielä jännittäviltäkin.

Puoli vuotta. Ei voi ymmärtää. <3