Siirappista höpötystä

Johtuuko menkoista vai ihan vaan rakkaudesta, mutta olen vaiheessa, jossa melkein puhkean itkemään koska rakastan Kokkia niin hirveästi. On tässä ollut polla vähän sekaisin muutenkin, sain ison projektin päätökseen, ja monen kuukauden kiire ja kova työ purkautui väsymyksenä ja itkuisuutena.

Kun vihdoinkin olen toennut pahimmasta olen taas muistanut ihanan Kokkini. Olin niin intensiivisesti uppoutunut omiin asioihini, että vaikken hetkeäkään pitänyt Kokkia itsestäänselvänä, taisin välillä kohdella häntä niin. Ihastuin kovasti Viron Euroviisubiisin ja olen kuunnellut sitä nonstoppina. Sehän on hirveän haikea kappale ja kertoo erosta. Olen joutunut kauhun tiloihin ajatellessani, että Kokki olisi vaikka kyllästynyt kiireisiini, ottanut ja lähtenyt. Saattaisin oikeasti menettää järkeni jos en saisi enää rakastaa häntä. Pari päivää sitten sattui myös jotain, mikä muistutti, ettei tämmöinen onni ole itsestään selvää.

Olin hänen äitinsä kanssa kaupungilla (! i know, niiiin outoa -ja ihanaa), kun vastaamme käveli yksi epäonninen vanha heilani. Hoksasimme tyypin kanssa toisemme vasta juuri kohdalla, joten jatkoin eteenpäin moikkaamatta, kuten hänkin. Kaverilta tuli heti kohta tekstari perääni. Ihan kiva, hän vaan halusi moikata kun ei ollut lennossa kerennyt. Vastasin, että samoin, moirjensta vaan, ja kerroin, etten viitsinyt huudella perään koska olin poikaystäväni äidin kanssa.

Bussimatkalla kotiin mietin, miten viestittely olisi jatkunut jos ei olisi Kokkia. Tyyppi olisi pyytänyt kaljalle. Kaverilla oli paha päihdeongelma, olematon työmoraali ja muutenkin vähän asenneongelmaa. Mutta koska ”ei siinä ole mitään vikaa”, kuten kaverit jaksoivat kannustaa sillon kun sinkkuna tapaili aika hirveitäkin moukkia, niin olisin varmaankin mennyt. Istunut, kuunnellut ja miettinyt, onko tämä tosiaan parasta, mitä minulle on elämässä tarjolla.

Nyt sain kirmata kotiin, meidän kotiin, kaivautua Kokin kainaloon ja olla siinä turvassa.

.