Sokkotreffien aatelia

”Moikka, mä oon nyt Kampissa, missäs kohtaa oot?” -Mä oon täällä Kampin kappelilla, tuutko tähän? ”Joo mä tuun.” Suljin luurin ja seisoin liukuportaissa. En muista mistä blogista luin, että jännitystä lievittää jos puhuu edes hetken toisen kanssa ennen tapaamista ja tämä oli ihan totta! Marssin hymyillen kappelille ja bongasin miehen heti. Hän. Poltti. Tupakkaa. ”Moi! Jumalan kiitos säkin oot tupakoitsija!” riemuitsin. -Ai säkin oot?! Mies ilahtui. Päiviteltiin heti, että se oli ehkä ollut yksi suurin jännitysmomentti, kauan voi olla polttamatta ja miten kehtaa kysyä toiselta polttaako hän. Onneksi peli oli nyt selvä alusta asti.

Noh, Kampista Salmisaareen kiipeilemään. -Eikö me käveltäis, mies ehdotti. ”Tietkä missä se on” minä epäröin. -En mutta eiks se ole just hauskaa? No näinhän se on. Hirvittävä alkujännitys sekoittui siis nyt mukavasti jännitykseen siitä löydämmekö perille, mitä katua pitkin pitää kulkea, näännymmekö helteeseen. Tosi toimiva konsepti, oli hauskaa heti yhdessä pähkäillä ja mennä epämukavuusalueelle.

No kiipeilykeskuskin löytyi. Mahani muljahti ylösalaisin kun näin seinät. Olin odottaut sellaisia kaksimetrisiä seiniä mutta luoja, siellä olikin kattoon asti toinen toistaan hullumman näköisiä seiniä. Vaatteiden vaihto ja kiipeilykengät jalkaan. Olin takonut päähäni etukäteen, että missään nimessä ei saa valittaa – vaikka ei onnistuisi ja vaikka se ei olisikaan kivaa, pitää yrittää ja tsempata. Olin tosin myös jostakin syystä kuvitellut olevani sairaan hyvä – joo en ollut. Vähän se oli raskasta! Olin aivan käsi sen vaijerin päässä olevan lukkolenksun kanssa ja kiipeilykin oli haastavaa. Meillä oli silti tosi hauskaa ja hiestä märkinä onnittelimme toisiamme että ylitimme itsemme. ”Ja nyt Koffin puistoon pussikaljalle!”

Haimme kaupasta juotavaa ja menimme puistoon istumaan. Juttelimme töistä, leffoista, musiikista, Radio Helsingistä, lapsuuden harrastuksista ja vaikka mistä. Mies oli tosi söpö ja hänellä on tosi kiva tyyli. Kuitenkin tuli vähän olo, että hän taitaa olla vähän turhan nuori minulle. Ikähän on vain numero, mutta kun on itse henkisesti satavuotias ja toinen raikas kaksikymppinen niin en tiedä natsaako. Kemiaa/Kipinää en vielä tunnistanut yhtään mikä on sääli, koska as we know, se on minun kohdallani ainut asia joka ratkaisee.

Istuimme lopulta siihen saakka, että lähdimme katsomaan Saksan peliä kymmeneltä, miehen bussi lähti yhdeltätoista, hän asuu vielä toistaiseksi toisella paikkakunnalla vähän kauempana. Katsotaan tavataanko uudestaan, miksei. Sen verran hauskaa seuraa herra oli.

Huhhuh. Mutta ehkäpä tämän vuoden sokkotreffit on nyt näiltä osin taputeltu. Ihmisellä on kohta joku vatsahaava.