Sokkotreffit oli

Halvatun halvattu. Tietenkin treffit on sen muutaman tunnin tuskaisen jännittämisen arvoiset. Mies oli ehdottanut kivaa paikkaa ja odotti minua ulko-ovella. Oho, paljon söpömpi kuin kuvassa! Ja kiva tyyli, ai se hymyilee, hei reipas kädenpuristus. Yhdessä tiskille ”kyllä tulee after work kaljat nyt tarpeeseen” ”No sanos muuta”, pöytään istumaan, kippis, hauska tutustua ja siinä se jännitys oli.

Mies teki tilanteesta myös hirveän helpon ja kivan, kertoi itsestään yleisesti ja arkipäivän tasolla, muisti kysellä minulta asiosta joista olin jo viestitellessämme maininnut, oli hauska. Ja niiiin söpö. Jossain vaiheessa en oikeen enää kuunnellut vaan huomasin tuijotelevani häntä silmiin. Piti skarpata. Päätettiin vaihtaa paikkaa. Mies kertoi, että pitäisi tänään vielä tehdä yhtä hommaa mutta hyvin ehtii yhdellä vielä käydä.

Yhdet juotiin, hauskaa oli. Hän lykkäsi asiansa seuraavalle päivälle mistä ilahduin, hänelläkin siis lienee ollut hauskaa seurassani. Melkein puolille öinhän siinä sitten meni.

Kadulla hymyt ja halit, ”viestitellään!”

Olen siis ollut sinkku vuodesta 2005. Jos nyt tiivistäisin niin hän oli kiinnostavin mies ketä olen tässä vuosien treffiviidakossa tavannut. MUTTA. Olen niin tottunut treffailemaan, ja niin tottunut siihen, ettei siitä tule mitään koska en kiinnostu toisesta. Olin unohtanut miten paskamaista on jos itse nyt ihastuu (no se taisi jo tapahtua) mutta se toinen ei. No, what to do. Jäädään kattelee. Onneksi elämä menee niinkuin sen pitää mennä, pitää muistaa se.

Mutta summa summarum: kyllä, treffeille kannattaa mennä.