Tässä elämä on

Olemme seurustelleet kaksi vuotta! Olen saanut suoritettua graduni, Mies on tukenut minua koko ajan, esitellyt myös ystävilleen ylpeänä tutkimusaihettani. Perheisiin on tutustuttu, suhde on syventynyt täydellisen luottavaiseksi. Onni kukoistaa parhaimmillaan. Syksyllä olemme saaneet yhteisen asunnon jonka olemme sisustaneet omaksi kodiksi. Jouluna rakkaani on kosinut ja olemme yhdessä itkeneet onnen kyyneleitä. Kaksi kuukautta myöhemmin epäilyni osuvat oikeaan: olen raskaana! Olen niin onnellinen että sydämeni meinaa revetä. Saamme lapsen, pienen tytön. Me olemme perhe. Omassa kodissamme. Uskomatonta: sain elämältä kaiken mitä aina halusin.

Kun Mies lyö ensimmäisen kerran olemme molemmat järkyttyneitä. Pelästymme, itkemme. Mies anelee anteeksi. Syytä oli minussakin kun se tuolleen hermostui mutta silti, ei toista saa lyödä. Koska meillä on tämä pieni vauva, annan nyt tämän ainoan kerran anteeksi.

Olen väsynyt. Mies huomauttelee, etten kuukausia synnytyksen jälkeenkään mahdu entisiin farkkuihini. Hän syyllistää minua kun lapsi huutaa eikä minulla ole hänelle aikaa. Iltaisin hän inttää seksiä. Kun olen aikani kieltäytynyt en jaksa enää vaan annan periksi. En nauti.

Lopulta kiinni pitäminen, kuristaminen ja lyöminen eivät enää saa rakastani pyytämään anteeksi. Ja miksi pyytäisikään. Vika ei ole minussa mutta kyllä minua saa lyödä. Kuka muu tällaisen huolisi? Ruman ja lihavan, typerän naisen. On hyvä, että Mies rakastaa minua ja pitää minusta huolta. En halua tavata ystäviäni. Jotenkin hävettää. Pelkään, että joku huomaisi ja kysyisi.

Miehestä, lapsesta ja kodista tulee koko elämäni.

Todennäköisyys, että minulle käy näin on 1/5.

Jatkuu seuraavassa postauksessa.