#TBT

Töissä on hiljaista, joten olen viihdyttänyt itseäni lukemalla blogiani. Tammikuussa 2014 olen pohtinyt tämmöisiä, ja oli pakko jakaa. Olin ollut tokilla huonohkoilla treffeillä, mitään kemiaa ei löytynyt, mutta koska mies oli muodollisesti pätevä pohdin, onko vika minussa vai missä, kun kolmannet treffit eivät kiinnostaneet pätkääkään. Kaverit kuitenkin kannustivat treffeille ”jos siinä ei oo mitänä vikaa, kyllä se kipinä voi syttyä hiljalleen.” Tämmönen throwbackthursday.

”Eli a) ahdistaako minua se, että tapasin ja tapaan varmaan vielä uudestaankin (varmaankin, jos mieskin haluaa) ihmistä joka on minulle väärä ja väärän tapailu ahdistaa. Vai b) olen ollut niin kauan yksin, että ahdistuisinko vaikka kävisin ulkona ”sen oikean” kanssa? Kuinka kauan kannattaa tapailla ihmistä, jossa ei ole mitään vikaa mutta joka ei todennäköisesti ole kuitenkaan Se. Kuinka kauan on hyvä patistaa itseään, jos kyseessä kuitenkin onkin sitoutumiskammo ja siitä voi päästä yli kunhan ei heti heitä hanskoja tiskiin vaan uskaltaa alkaa tutustua enemmän? Helvetti onko minusta tullut joku tunneongelmainen skitso? Silti ajattelen, että on normaalia että treffien aikana ja jälkeen kutkuttaisi, odottaisi malttamattomana viestiä, hykertelisi. Tämä nyt oli muistutuksena vain itselleni. Jos joskus päädyn jonkun kanssa yhteen haluan muistaa nämä tunteet ja tietää kumpi vaihtehto oli totta.”

A! Vaihtoehto A oli totta! Aina! Olin oikeassa! Luota sydämeesi!

PS. En mennyt enää kolmansille. Hyvä tyttö.