Voehan vihtahousu!

Menin sitten tähän tyypilliseen ihatsumishalpaan. Olin niin ihmeissäni ja onnessani kun täydellinen deittini vastasi minulle lauantaina kivoilla viesteillä (miehet eivät yleensä vastaa, eivät ainakaan kivasti, että tämä oli ihan tuplahämmästys) että kun juttu jäi siihen että ”palataan!” niin en kerta kaikkiaan enää eilen malttanut odottaa viestiä häneltä (ehkä se on ujo, ehkä se ei nyt vaan rohkene laittaa mulle viestiä, miksen voisi laittaa sellasta rentoa moikkamoi-viestiä) vaan tekstasin. Ja siis ”palataan” viitaten enemmänkin siihen, että hän ilmoittelee kun hänen viikko-ohjelmansa selviää.

Fail.

Mitään  ei enää kuulu. Rakas ystäväni viisaasti toppuutteli minua jo alkuviikosta. ”Hani, sulla ei ole ollut vuosikausiin mitään, joten älä nyt hätiköi. Sun viikko voi olla sen kolme viikkoa, anna nyt olla, eks oo kiva kuitenkin että on jotain pitkästä aikaa?” No näinhän sitä luulisi. Ellei olisi tällainen flipperi. Nyt tietenkin häpeän silmät päästäni, miksi olin niin tyrkky, olin liian innokas, ajoin sen kokonaan pois. Olisiko asia ollut eri jos olisin vaan antanut olla? Oliskohan hän sitten joskus ottanut muhun yhteyttä? Ehkä, ehkä ei.

Mä näköjään vielä siedän sen treffijännityksen ja treffeillä olonkin, mutta en yhtään tätä vaihetta. Mä haluan sitten nähdä uudestaan jos on ollut kivaa, kuitata saman tien olisiko tässä syytä nähdä enemmän vai meneekö heti vaihtoon. Ei pää kestä odottelua. Varmasti pitäisi.

Terveellisintä lienee taas heittää rukkaset nurkkaan. Kukaan ikinä kiinnostu anyways. Tai kun kiinnostuu niin onnistun pelottelemaan senkin pois. Ei voi voittaa. Tuntee vaan itsensä ihan idiootiksi.

Tämmöttii.