Yhdessäelon ruusuja (ja risuja, tai ei, ehkä erikoisia ruusuja)
Luonto on kyllä järjestänyt hienosti tällaisen parisuhteeseen solahtamisen. Yksin eläessäni haaveeni alkoivat ahdistaa aina siinä vaiheessa, kun aloin kuvitella yhdessäeloa. Siis mi-tä. Että joku pyörisi koko ajan tossa? Olisi kotona samaan aikaan kun minä? Kattoisi samaan aikaan telkkaria, kävisi suihkussa, olisi vaan. Häh. Mistä me muka puhuttaisiin? Eikö olisi ärsyttävää, kun joku on koko ajan siinä pyörimässä? Mitä jos ei huvita jutella, tai töiden jälkeen haluaisi olla ihan yksinään ja puhumatta.
Nyt kuitenkin siis käytännössä asun Kokin luona ja hyvinhän se tuntuu sujuvan. Tässä on toki sellainen porsaanreikä, että oma kämppä on vielä olemassa, eli potentiaalinen hengähdyspaikka löytyy. Tosin ainakaan nyt tämän huikean pitkän kahden viikon yhdessäelon aikana se ei ole tullut mieleenkään. Kun yksi yö jouduin sinne menemään en osannutkaan nukkua enää yksin. Kuvitella. Reilu puoli vuotta sitten purin vaan hammasta, kun valvoin yöt läpi kun en osannut nukkua Kokin vieressä.
Vaikka koti ei tunnu enää kodilta ja se aiheutti kauhean haikean olon, on haikeuskin jo lähtenyt. Olen jotenkin kotiutunut Kokin luo. Ja siis se onkin tosi ihanaa, kun tulee itse kotiin ja toinen on siellä, tai kun olla möllöttää ja toinen vihdoin kääntää avaimen lukossa ja astuu eteiseen.
Toivon, ettei kukaan ikinä kysy mistä me juttelemme – itse pohdin tätä asiaa aina kun elin vielä yksin. Mistä helvetissä voi olla juteltavaa joka ikinen päivä?! No kyllä vaan on. Mutta jos joku nyt kysyisi en osaisi sanoa. Niitä näitä. Päivän asioita? Hauskoja juttuja. Kokki tykkää lauleskella, ja hän harrastaa etenkin kaikista karseimpia laulunpätkiä. Tänä aamuna meinasi mennä kahvit väärään kurkkuun, kun hän täysin varoittamatta kajautti ilmoille Marienhofin tunnarin. Ja sitten minä räkätän. Kokki on kamalan hauska ja nauran ihan hirveästi. Se on aivan ihanaa. Yhtä ihanaa on, kun saan hänet nauramaan. Meillä on siis aika huonot jutut ja näin ollen oikein mukavaa yhdessä hyvin vähällä vaivalla.
Se on tosi kummallista, että joku näkee sinut kokoajan. ”Onko kaikki hyvin” Kokki on kysynyt nyt pari kertaa. ”Häh? On. Miten niin?” Olen vilpittömästi hämmentynyt kun hän kysyy, en ole itse tiedostanut toimivani jotenkin poikkeavasti. ”No kun sä koko ajan sitäjatätä/oot niin hermostunut/et pysy paikallas” tm. Kuinka kiinnostavaa! Joku tekee minusta havintoja, mistä en edes itse tiedä! Ja tosi hurjaa myös. Jos toimin normaalista poikkeavasti, saan siitä palautetta. Vähintään huolehtivaisen kysymyksen, onko kaikki hyvin. On jotenkin todella hämmentävää miettiä millaisia kaikkia asioita Kokki minussa huomaa, mistä en edes itse tiedä.
Siirtyminen uuteen vakavampaan vaiheeseen pelotti – ja kyllä se pelottaa vieläkin. Tuntuu, että olen junassa, jota ei voi pysäyttää. Tsuktsuktsuk se ajaa vääjäämättä eteenpäin. Mutta kyydissä on ihanaa, vatsasta huippaa hauskasti kuten vuoristoradassa ja lopputulema on jännittävä arvoitus.
Olen nimittäin löytänyt sen oikean kaverin matkalle :)