Ladataan...

                                                                                                                                                                                                  (Kuva Yle Areena)

Olen lahjaton musiikin suhteen. En osaa valita, etsiä enkä varsinaisesti kuuntelemalla kuunnella musiikkia. En osaa eritellä, en koota soittolistoja enkä tuottaa musiikkia vaikka tykkäänkin laulaa. Mutta musiikki löytää aina minut. Jalat, niskan lihakset ja erityisesti keskivartalon. Olen varma, että jossakin siellä on vielä lihakset, jotka ottavat hiilihydraatin sijaan energiansa rytmistä, melodiasta.

Olen onneksi elänyt ihmisten kanssa, joilla on suuri cd-levy kokoelma, taito klikkailla Spotifysta uutta kuunneltavaa, luoda loungemainen tunnelma rauhalliseen koti-iltaan tai apatiaa aamuun. Minä osaan kääntää radion päälle. Tai valita youtubesta Simon & Garfunkelia ja antaa samankaltaisen musiikin video toisensa perään soida.  

Yksi artisteista, jonka olisin varmasti sivuuttanut tyystin, on Milla Rumi. En olisi luultavasti eksynyt ilmaiselle Allas Sea Poolin keikalle katselemaan räävitöntä, riehakasta, lapsenriemuista esitystä. Milla Rumi hyppii, pomppii, käyttää mikin johtoa leikkivälineenään, saa yleisön tanssimaan, vaikka heitä olisi kourallinen. Jokin tässä naisessa kiehtoo. Ääni, kappaleet ja selkeä halua hätkähdyttää. Milla Rumi nauraa suu auki hekottaen ja hetken päästä on vakavan keskittynyt. Hänessä on jotakin niin lahjakasta ja kaunista, että on varaa olla jopa ruma ja hullu. On ihmisiä, jotka vierastavat olla ruma, ikään kuin se olisi jotakin joka tarttuu kiinni. Rumuus ei tässä yhteydessä tarkoita sitä sisäistä kauneuden vastakohtaa vaan ulkoisesti sitä mitä pidetään normin kauneuden vastaisuutena. Vielä toisin sanottuna, Milla Rumi on hurmaava ja ihana ääninen, herkkä ja kaunis joka uskaltaa.

Milla Rumin lisäksi löydettyjä artisteja ovat Litku Klemetti, Viitasen Piia ja Laura Moisio. Hups. Kaikki naisia.

Yle esittää maanantaisin Runoraati meets Vain elämää – tyylisen kuusiosainen sarja Mullan alta. Siinä kuusi kuollutta runoilijaa nostetaan henkiin aina jaksossaan kahden artistin tulkitsemana. Milla Rumin jakso oli toisena jossa hän tulkitsi omakseen Helvi Juvosta. Litku Klemetti tulkitsee Saima Harmajaa. Kaikki jaksot ovat nähtävissä yle areenasta. 

&index=8&list=RDOQ6WfrMZrQQ

Ladataan...

Ladataan...

Tietokoneen ääreen asettautumisessa on kaava. Siinä missä asunnon toisessa päässä on hörpätty kahvit, pesty kuppi ja huuhdeltu pannu, minä vasta asetun aloilleni kupin kanssa. Usein se läikkyy yli ja jos mahdollista, imeytän ylimenneet paitaan tai sohvatyynyyn. Vahinkohan on jo tapahtunut. Sitäpaitsi, syytän kupin yliläikkymisestä häntä joka on jo juonut omansa tyhjäksi, pessyt sen ja huuhdellut kahvipannun. Sanon toistuvasti etten halua kuppia piripintaan. Vaikka pannuun jäisi naurettava tilkka ja vaikka joisin mahdollisesti saman määrän, haluan että kupin reunoilla on tilaa. Että maitoa mahtuu reilusti ja silti yliläikkyisen varaa on riittävästi.

Istahdan sohvalle tai kaivaudun takamuksen painolla ja leveydellä Ikean pellavaisella peitteellä piilotetulle sängylle. Jalat ristissä ja kahvikuppi edelleen hengenvaarallisesti jossakin keikkumassa. Sängyn laidalla tai sylissä. Paukutan koneeseen pari kertaa salasanani väärin, koska se on niin pitkä ja jotenkin muka monimutkainen, sormeni eivät vieläkään ole tottuneet kirjoittamaan sitä nopeasti. Kiinnostukseni salalsanan vaihtoyrityksiin häviävät samantien, kun työpöydän taustakuva ilmestyy näytölle.

Ennenkuin pääsen tekemään jotakin mitä olen ajatellut hoitaa, kuten sähköposteja, työhakemuksia, päässä lojuvia ajatuksia tai laskunmaksamisia, selailen blogeja joihin voi hukkua pidempikin aika, välillä mietin josko karsisin ronskisti. Mutta tarvitsen jonkinlaisen laskeutumisajan tehtävien pariin. Ottaisin siis mielelläni sen 28 tuntia päivääni, että ehtisin siirtyä tekemistä odottaviin asioihin ja saisin sekä to do -listaa pienemmäksi, ehtisin lukea sekä nukkua ihanat prinsessan yöunet. Mutta blogit ovat minulle kuin uutiset. Lukioaikana muistan uskonnon ja psykologian opettajan, joka tarkisti sepalustaan jatkuvasti (ilmeisesti joskus oli käynyt nolosti ja hän kyllä teki sen huomaamattomasti, mutta olen kova tarkkailemaan ihmisiä) sanoneen napakasti, että kyllä tämän ikäisten nuorten täytyy seurata uutisia. Olen edelleen ummikko kun puhutaan kansainvälisistä kriiseistä, politiikasta tai terrori-iskuista, mutta tiedän kummallisia asioita lukemieni lähteiden kautta.

Kaikista ensimmäisin mitä aloin seuraamaan oli Nelliina, silloinen Nelliinan vaatehuone, ja edelleen käyn säännöllisesti uppotumassa mekkojen, Minna Parikoiden ja kitchin rakastajan maailmaan jossa paistetaan donitseja, matkustellaan ja eletään tavallista perhe-elämää sekä luetaan kirjoja. Täällä Lilyssä selailen mielenkiintoisia otsikoita, mutta seuraan ihanaa Vihervaaran Anna joka on jotenkin seesteisen ja tasapainoisen oloinen, mutta kriiseilee onneksi vaateostoksiensa kanssa, eikä ole mikään yli-ihminen vaikka ymmärtääkin kehon hyvinvoinnin ja lempeän elämän nimeen. Kolmas ihastuttava ja aina inspiroiva nainen on Uuden muusan Eeva jonka omia postauksia olenkin kaivannut ja nyt niitä on jälleen saanut. Olen stalkannut Eevaa Kaikki mitä rakastin -blogista lähtien. Eevalla juttuja on ihana lukea ihan vain tekstin vuoksi, mutta niissä on myös elämän syvempiä merkityksiä etsiviä oivalluksia jotenkin hauskalla tavalla. Juuri aamulla kuunnellessani Sivumennen -podcastia, naiset mainitsivat ettei naisia yleensä mainita kun kysytään hauskoja kirjoittajia. Eevan lisäksi minulla on aina hyvällä tavalla hauskaa Marjan juttujen parissa. Missä olet Laura -blogin tekstejä puolestaan oikein jemmaan, että saan kerralla lukea enemmän. Ihanaa että on olemassa blogeja joissa juttu on "vain" itse tekstissä. Lisäksi silloin tällöin käyn kurkkaamassa mitä Kalastajan vaimo eli Johanna on päivittänyt. Niitä ihania kuvia ja ääretöntä lempeyttä on ihana imeä tekstistä.

Ja siinä vaiheessa, kun minä olen laskeutunut tukevasti omaan "kääritään hihat" -moodiin, huikkaa hän joka joi piripintaisen kahvin, pesi kuppinsa ja huuteli pannun, että joko lähdetään kävelyllä, sillä hän sai jo omat tärkeät juttunsa tehtyä. Linnantornia odotellessa jonne kestää kutsuhuudon ja viestin saapuminen niin pitkään, että ehdin joskus tehdä jotain itsekin.

Ladataan...

Kuulin jo huhua, että tämän vuoden Lux Helsinki ei ole hyvä. Että siellä on "vain yksi hieno teos".

Olin menossa jo ennen kuulemaani ja aion silti mennä. Ei yhden ihmisen mielipiteen tai sillä että epäonnistumisesta kertova otsikko kerää enemmän klikkauksia kuin jokavuotinen kehuminen, kannata aikomuksiaan muuttaa.

Päivä on pidentynyt jo noin kaksikymmentä minuuttia ja hiljalleen, huomaamatta ja yhtäkkisen yllättäen se on pian venynyt täyteen mittaansa. Mutta vielä illoissa on liikaa pimeyttä, siksi kaikki valoa on tervetullutta. Kuinka valo heijastaakaan öljyläikissä sateenkaaria, lumihiutaleissa Histamiinin timantteja, sälekaihtimen raosta seinälle tiikerin juomuja. Värit näyttävät uhkeammilta ja elinvoimaisilta. Sen eläväisyyden ja ennustamattomat liikkeet kiehtovat ja itse vastavuoroisesti jähmettyy seuraamaan liikahtamattomaksi ettei tunnelma säry.

Viime vuonna kuljin Luxin valonäyttelyn valtavan massan mukana. Olin ensin ahdistua, mutta koin lopulta ihmisvirran helpottavaksi, karttaopasteeksi jonka vuoksi ei tarvinnut sormiaan palelluttaa tai puhelimen sovelluksia ladata. Puhelimeen jäikin matkasta vain yksi kuva, sillä huomasin suurimman osan laukkaavan teokselta toiselle, kaivavan kännykän esiin ja tuijottavan valoja ruudun läpi. Räps, räps, räps. Seuraava. Räps, räps. Vau, missä seuraava. Kuinka usein sitä itse upean näyn edessä jääkään sitä kuvaamaan eikä jälkeenpäin oikeasti edes katso otoksia.

Uskon että ne jotka ovat pettyneet tämän vuoden Luxiin, onko heitä nyt sitten yksi vai suurinosa jo teokset nähneistä, ovat menneet paikalle ajatuksella "tässä minä olen, yllättäkää minut". Suosittelen lähtemään Luxiin yksin. Etukäteen kartasta voi tarkasta mitä teoksia on luvassa, jos haluaa, sekä suurpiirteisen ympäristön minne teokset on sijoitettu. Sitten vain väkijoukon mukaan kulkeutumaan. Loppujen lopuksi, vaikka suuren edessä on aina uskomatonta, ei liikahduksen sisällä tarvitse olla suurta, että vaikuttuu.

Lux Helsinki 2019 5.-9.1.2019.

Pages