Ladataan...

Se saattaa tuoksua vanhalta ja kostealta, viiltää sormeen haavoja tai pudota kivuliaasti varpaalle. Se voi olla tuskastuttava oppikirja, joka on pakko lukea ja saa olon tuntemaan tyhmäksi, kun ei ymmärrä. Se voi olla turhanpäiväinen pölynkerääjä hyllyssä, painona muuttolaatikossa. Se voi toimia pelkkänä sängynjalan korvikkeena (tai toivottavasti ei), askartelumateriaalina tai kummitädin antamana lahjana jota ei kehtaa heittää pois.

Parhaimmillaan kirja on ihan itsessään kaunis esine (paitsi se kuolettavan tylsä oppikirja, jonka kannessa on jotain kemiaan liittyvää). Se on ajaton, symboloi kenties viisautta, mutta myös älyä ja luovuutta. Matkalippu kansien toimiessa suojakuorina.

Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä. Rumat ne vaatteilla koreilee. Ja lisää höpönlöpönsuomalainenvaatimattomuus sananlaskuja. Pahaa kakkua ainakaan en ole syönytkään. Ja minä, markkinavoimien (tiedostavana ja silti) uhrina, nostan mielelläni käsiini kauniin kirjan. Tunnustelen sen mattapintaisuutta, värejä ja kohokuvioituja kirjaimia. Aina kun näen vahat Debi Gliorin nupukkipintaiset Magiaa -sarjan kirjat, niitä pitää vähän sormella sivellä. Kuten sitä ihanaa pullakkakantista ja heleän vaaleanpunaista Flavia Bujorin Ennuskivien mahtia.

Sähköinen maailma voi ehkä sujauttaa korvaasi kirjan tarinaa, kulkea kevyemmin mukanasi ja toimia perinteistä lainausta nopeammin (jolloin säästätä vaivan joutumasta varausnumerolle kolmesataa). Mutta sähköinen kirja ei asetu syliin, kerro miltä kirjan sivun kääntyminen kuulostaa (sitä ei lasketa, kun C-kasetilta kuunnellessa Kaunotarta ja Hirviötä kuului aina taikaääni, kun sivu kääntyi), esittele kirjankanteen piilotettuja merkkejä tai sivuille painettuja kuvia.

Kirja on kokonaisuus kansipapereita myöten. Silkko ei muutu rukiiksi ulkokuorien ansiosta, mutta timanttinen sisältö ja ihana ulkoasu tukevat toisiaan. Esteettisyys, joita kirjat tuovat, ovat kaunis selkämysrivi kun saman sarjan kirjat tai väreiltään toisiinsa sopiva teokset tukevat toinen toistaan. Vanhojen niteiden nahkapinta tai koukeroiset kullatut kirjaimet. Kuva voi olla hyvinkin upea taideteos jo itsessään ja parhaimmillaan täydentää tarinaa. Sen merkitys voi selvitä kuten vastikään luetun Henkireikä kirjan kannen äänirauta tai fantasiakirjan kultaiset eläimet ja sateenvarjoilla liitävät hahmot. Ja miksei joku kirja voisi olla esillä vain kun se on kaunis, sama se mitä sen sisällä on.

Olisikin mielenkiintoista kuulla, minkälainen prosessi kirjan kansien kanssa tehdään. Miksi toiset kirjat ovat simppeleitä, mistä idea tulee, kuinka paljon kirjailija vaikuttaa niihin ja kuinka syntyy toisten kirjojen arvokkaan tuntuinen kansi. 

Viimeisimpiä ostoksia koska kannet

  • Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, juuri niillä kansipapereilla, joilla itse kirjan aikoinaan luki
  • Jessica Townsendin Nevermoor – Morriganin koetukset, koska kansi hohteli auringossa ja siinä leijaili pieniä hahmoja sateenvarjon varassa
  • Leo Tolstoin Anna Karenina kahdessa osassa, koska kirjat olivat lempiväriäni keltaista, ja ehkä unohdin että minullahan on teos pokkarina
  • Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin, koska se sopii Kankimäen edellisen kirjan viereen, kannesta paljastui tähtikuvioita ja sisällä kuvia
Ladataan...

Ladataan...

”Opinkohan ikinä lukemaan”, kysyi huolestunut ensimmäistä luokkaansa aloittava poika. Epäilys nousi muistosta, jolloin isosisko oli väkisin yrittänyt opettaa lukemaan. Mitään pedagogisia taitojahan siskolla ei kolme vuotta vanhempana ollut, ainoastaan tarve ottaa mallia parhaan ystävänänsä perheestä.   
”Varmasti opit”, sanoi äiti vailla huolen häivää.
Ja niin poika luki jo hyvissä ajoin ennen joulua. Kaikki postilaatikkoon tupsahtaneet kynttilöiden, pehmeiden hankien ja tonttujen täyttämät postikortit. Sekä tietenkin tärkeimpänä kuusen alle kertyneet paketit.
Laskemisestakin oli hyötyä, sillä olihan olennaista, kuka sai kaikista eniten.

Lukeminen. Niin päivänselvä taito, että siitä tulee itsestäänselvyys. Kirjan lukeminen, mikä harrastus se lopulta sitten on? Samoin kuin kirjoittaminen? Eikö vielä lähestyessä kolmeakymmentä osaa kirjoittaa, kun sitä pitää erikseen opiskella?

Syitä miksi lukeminen kannattaa, löytyy kyllä. Kehittää lukutaitoa (yllätys!), kasvattaa sanavarastoa, vahvistaa sosiaalisia suhteita ja lisää valmiuksia selviytyä niin hakemusten täytöstä kuin analyyttistä taitoa vaativista teksteistä. Se auttaa myös keskittymään.

Mutta he jotka rakastavat kirjoja, ylipäätänsä tekstejä, näkevät enemmän kuin peräkkäisiä informaatiomerkkejä. He näkevät kudottuja lauseita, siltoja salaisiin paikkoihin. Jännittäviin, uskomattomiin, kipeisiin ja aivan uusiin, sillä lukevalle ihmiselle maailma on tiiliskiviksi tiivistettyjä tarinoita joilla rakentaa taloaan pala kerrallaan. Jokainen tiili on tarkistettu ja itse aseteltu. Kirjat ovat kuin juomatiivistettä joihin lisää sivu sivulta olemassa olevaa tietoa ja ajatuksia. Lopulta vatsa, pää, silmät, sydän ja jokainen aisti ovat aivan pullollaan (eikö ole hassua että pullo on pullo tyhjänäkin, mutta jos joku on pullollaan, hän on niin täynnä että saumoista jo vähän soi).

Mitä jos Liisalle olisi käynyt jumi? Hän olisi tuttuun tarinantapaan kiepsahtanut seikkailun kaninkoloon ja sen hullu maailma läheni ja läheni. Sitten tuli mutka, johon jäikin kiinni. Ei jaksanut perääntyä, mutta ei oikein päässyt eteenpäin. Ahdistuminen turvotti paikalleen. Oli jumissa.

Lähtökohtaisesti on kummallista, että miellyttävään asiaan voi tulla jumitushetki. Kirjoitusjumit ovat ruuhkautuneita risteyksiä päässä. Niin monesta suunnasta kaasutettu, kolmiomerkeistä välittämättä. Stop-merkit vauhdissa sumentuneet hymynaamoiksi. Kolari. Tuulilasit niin pirstoutuneita, ettei niiden palapelissä ole järkeä. Onko tämä sivupeili punaisen vai harmaan auton. Yrität kiskoa itsesi ulos ympärikeikahtaneen pirssin säpäleisestä ikkunasta ulos ja laahautua kauemmaksi selvittämään tilannetta, mutta et jaksa vetää itseäsi tarpeeksi kauas. Ohi lipuu pölykapseli kuin preeripallo, myrskytakku.

Takku käykin hyvin, ei ainoastaan se niskaan taittunut tuulenpesä tai pyykkikoneesta toisten lomaan luikerrelleet sukkahousuparit. Kun vedät, kiristyy, jos jätät palloksi, ne eivät kuivu. Vedät, työnnät ja kiskot. Kuuluuko tämä alku tuohon tarinaan ja onko tuon jutun haarakiila päällimmäinen vai alimmainen.

Pahinta on jos kaikki on mustaa, likinäköinen yrittää tirkistellä vanhoista likaisista silmälaseistaan. Tiedät ettei sormilla ja hameenhelmalla pyyhkiminen auta, mutta yrität sitä kikkaa silti. Oikotienä. Ja kaikki se mitä saat aikaiseksi on vain. P****a.

Mutta kirjoittaminenhan on luomista. Tottakai se voi välillä jumiutua. Kuka voi olla luova kaiken aikaa. Mutta lukeminen on ”vain lukemista”.

Toisille lukeminen on luonnollinen tapa kulkea arjessa. Kassissa on kirja bussimatkojen taittamiseksi ja aina on ajatuksia pureskeltavaksi, vaikka ei ehtisi muita ihmisiä juurikaan tapailla. Jatkuvaa tiedonjanoa ja seikkailua kotisohvalta. Pään tyhjennystä arjen harmaudesta, vaatimuksista tai paikallaan olosta. Siksi lukujumi on käsittämätön ja hermostuttavakin.

Omalla kohdalla lukujumi tulee helposti kiireisen hetken myötä, kun tuntuu ettei saa mitää aikaiseksi, ei edes kirjaa luettua valmiiksi. Vaikka paras kohta onkin keskellä, silti myös sen päättäminen tuo tunteen, että jotakin on saatu aikaiseksi. Toisaalta lukujumi voi iskeä paljouden keskellä. Kun on niin paljon, ettei oikein tiedä millä fiiliksellä nyt olisi, mihin tarttuisi.

Itse ajattelen, että on välipalan tarpeessa. Hömppää, novelleja tai yleisesti jotakin totaalisen helppolukuista. Tai jos haluaa ajatella vähän fiinimmin, voisi ajatella olevansa seitsemän ruokalajin illallisella ja tarvitsee annoksen joka raikastaa suun ennen seuraavaa herkkua. Kunhan ei käy kuin Prinsessapäiväkirjoissa joissa Anne Hathawayn hahmo tunki suun täydeltä jääkylmää päärynäjäädykettä ja aiheutti pahennusta.

Kirjoitusjumi puolestaan. Siinä vielä työstettävää, sillä siinä missä kirjat pysyvät odottamassa, ajatukset eivät. Ne menevät, lipsahtavat ja karkaavat jos et ota kiinni. Pitäisi oppia huuhtomaan kultaa mullan ja hiekan seasta. Ja siihenhän ei auta muu kuin kääriä hihat. Kovettaa takamus köyristämättä selkää.

Ladataan...

Ladataan...

Käsien upottaminen taikinaan, multaan tai kylmään avantoveteen. Ajantajun katoaminen musiikkiin, siveltimen vetoihin tai rivien väliin. Aikaansaaminen neulepuikkojen kilistessä, äänikirjoja kuunnellessa tai karjalanpiirakoita rypyttäessä. Luontoon pääsy lemmikin, marjankeruun tai lenkkeilyn voimin.

Ystävälleni se on suursnautseri Ragu. Enolleni hirvenmetsästys. Työkaverilleni pyöräily. ”Jotenkin aina vain keksin syitä välttää autoilua mahdollisimman paljon, että pääsen pyöräilemään edes osan työmatkasta.” Henkireikä on asia, joka pitää järjissään, hengissä.

Hengestä onkin kysymys Kari Hotakaisen Henkireiässä. Hengenlähdöstä, hengettömyydestä ja hengellisyydestäkin. Kirjan päähenkilölle, nimettömäksi jäävälle rikosylikomisariolle, henkireikä on kuorolaulu. Jos vaikka huonollakin laulutaidoilla pääsisi irti työstä, voisi keskittyä Pirkanmaan maakuntalaulun sanoihin ja Robbie Williamsin Feel -kappaleen vaatimaan antautumiseen.

”Tässä kohtaa minun olisi pitänyt nousta pöydästä ja katkaista peli. Sitä en tehnyt, vaan olin auliisti ämpäri, johon Suntio sai kääntää lajittelemattomat jätteensä.”

Kirjaa lukiessa älyää vasta viimeisillä sivuilla mistä nopeasti luetun näennäisesti keveän ja tragikoomisen naurattavan tarinan painon tunne tulee. Siitä että lukijana on kuin rippituolin kuunteleva osapuoli. Kyseenalaista on, onko jaettu taakka puolikas taakka ja voiko omaatuntoa soimaavan painon siirtää toiselle.

Tartuin Hotakaisen kirjaan kahdesta syystä. Koska en ollut aiemmin lukenut Hotkaista ja koska kirja oli jotenkin yksinkertaisen kaunis, pelkistetty ja ihanan värinen. Myöhemmin tunsin riemua tajutessani kannen kuvan. Sehän on kuoronjohtajan äänirauta, sama esine, kuin minkä löysin pianoa soittavan ystäväni kotoa. Löin rautaesinettä kevyesti pianon reunaan ja tunsin sen värinän.

Tunsin riemua myös tekstistä, sen lakonisesta ja oivaltavasta huumorista ja sanojen käytöstä. Teksti on kuin ajatuskulun leikittelyä, kun yksi johtaa toiseen ja aivan eri asiaan, Hotkaisen tapauksessa tosin pysytään kuitenkin lopulta ihan aiheessa. Kieltä käytetään samaan aikaan estottomasti, mutta asianmukaisesti.  

"Seli sitä, seli tätä, selin makuulla, selkä seinää vasten, selin kohti totuutta, valheen tolpasta tukea ottaen."

Olin kaivaa runoanalyysin monisteet esille, niin kovasti olisin voinut kuvakieltä pohtia. Pienoisromaani on myös täynnä lauseita, jotka toimisivat irrallaan aforismeina. Tulkitsen muista kirja-arvosteluista, että tämä on kirjailijalle ominaista.

”Me olemme rajanvartioita enemmän kuin mitään muuta. Rajattomuus on aikamme sairaus. Jos ei ole rajoja, ei ole vapautta.”

Omaa henkireikää jäin miettimään. Tanssiminen. Kirjoittaminen. Lukeminen. Keskustelu ja aivonystyröiden pyörittely Ehkä kuitenkin ylipäätänsä tarinat. Itse kirjoitettuina, toisten kertomina ja erityisesti valkokankaalle saatettuina. Henkireikä on jotakin missä oman äänirautansa saa soimaan oikealla taajuudella.

Ladataan...

Pages