Junamatkalla Simone B:n seurassa

Ei helmikuulla voi suotta olla niin kaunista nimeä. Pakkanen näyttäytyy päivän molemmin puolin pastellisena ja aivan keskellä kirkkaana. Silti ilmassa on myös kevään tuntua. Jos lähtisi huhtikuussa Pariisiin. Mistä lie ajatus tullut. Vanhasta korurasiasta löytyneistä Eiffelinmuotoisista korvakoruista vai matkaseurasta.

Mukanani kulkee kiskoja pitkin Simone Berteaut. Hän kertoo minulle uskomatonta tarinaa naisesta jonka rakkaus elämään kaiken vastoinkäymisten keskellä havahduttaa. Syntyminen köyhiin oloihin, äidin rakkautta vaille jäänyt lapsuus, näkökyvyn menettäminen väliaikaisesti lapsena, kasvaminen bordellissa, lukemattomat suhteet, epätietoituus seuraavan päivän ruuasta, vaatteet joita pidettiin  niin kauan kuin kehtasi, murhaepäilty, auto-onnettomuuksia, morfiiniriippuvaisuus, alkoholin määrä ja julkisuuden henkilöön kohdtistuvat puheet.

”Minä olin varma siitä että se kestäisi. Minä näin heti että Paul oli häikäissyt Edithin. Paul oli eksoottinen olio. Vaikka hän olisi syönyt orkideoja aamukahvin kanssa, ei Edith olisi ihmetellyt.”

EdithPiaf.jpg

Valtava elämänhalu ja riippuvuus rakkauteen. Ja sen lisäksi ääni joka soi yhä. Äitini naurahti nähdessään matkalukemiseni ja kertoi kuinka hänen tädillään oli ollut c-kasetti nimeltä Edith Piaf – Lötjetlöö.

Edith vaikutti olevan vimmattu. Tuhlasi rahaa vimmatun välinpitämättömästi, harjoitteli mielipuolisesti, joi mielipuolisesti ja käytti ihmisiä ympärillään omaksi edukseen. Loppuajasta hän ei halunnut mennä edes henkilökohtaisille toimituksillee ilman, että joku oli lähellä.

”Hänen ihailunsa Edithiä kohtaan ei ollut muuttunut. Hän oli kokonaan sen vallassa. Jos Edith olisi pyytänyt häneltä hänen selkänahkaansa tehdäkseen siitä lampunvarjostimen, hän olisi varmasti itse tarjoutunut nylkemään etupuolenkin.”

Elämä Piafin sisarpuolena ja ystävänä näyttäytyy kirjoittajassa omistautuneena ja kummallisena. Simone on älykäs, tarkkaileva, ihaileva, roikkuva, poukkouleva kirjoittaja ja silti samalla aito joka jakoi samaan sängyn Edithin kanssa vaikka heillä oli miesvieraita. Hänen perheensä ja oma elämänsä ovat pelkkiä sivulauseita kerran sadassa sivussa. Mutta kirja kertookin Pariisin varpusesta jonka lähtökohdat elämään eivät näkyneet katkerana vaan tärkeämpää oli elää niin täysillä kuin pystyi.

Lukukokemus on runsas, värikäs, pomppiva ja ihmetystä sekä ajatuksia herättävä. Kun Marion Cotillardin teki huippusuorituksen Piafin elämästä kertovassa elokuvassa, arvosteltiin ettei se tuonut esille mitään uutta. Jos ei tässä elämässä ole katsojille tarpeeksi niin missä sitten. Ja loppujen lopuksi voimme saada vain palasia toisen ihmisen elämästä ja liittää niitä toisiinsa huhupuheilla, mielikuvituksella ja päätelmillä.

”En voi … Sanat tulee, ne tunkee yhtäaikaa … ´Älkää tönikö´sanon niille, muttei ne kuuntele … Niitä on ihan liikaa suussani niin kun sanoin … täytyy mennä sylkäisemään ne pellolle …”

 

Kulttuuri Kirjat Leffat ja sarjat Suosittelen

Hyvää Ystävänpäivää Maria

Maria asui äitinsä kanssa samassa rivitalossa Heikinkadulla. Muistini vuosissa tassuttelee pitkäkarvainen paimenkoira nimeltä Sani ja luulen sen olleen heidän. En muista Marian isästä mitään edes puheentasolla.

Koska olin lapsena kyläluuta, olin Marian luona usein. Joimme kahvipannuun tehtyä teetä ja söimme mummovohveleita. Tai sitten istuimme keittiön tasolla jalat ristissä syömässä suuresta kulhosta pistaasipähkinöitä. Kotimatkalle kahden asunnon päähän Maria laittoi kaksi pistaasia korinmallisiin korvakoruihini.

KoriKorvakorut.jpg

Yökylässä minusta oli ihanaa antaa hänen kammata itsepäisesti kihartuvaa kesänpolttamaa tukkaani. Hän ihmetteli alimaisten hiusten suoruutta ja käytti valtavia donitseja puoliponnarikampauksiin. yMarian äiti, pitkä ja kookas nainen, sanoi ääneni johtuvan suurista kitarisoista. Tai nielurisoista. He puhuivat hämmästyttävän suoraan, niin suoraan etten osannut loukkaantua. Mietin vain, että jossakin risojen leikkauksessa saisi syödä paljon jätskiä. Muistan Marian äidistä myös sen, että hänellä oli vaalea lyhyt tukka ja tanssikengät samettipussukassa.

Marialla oli pisamia ja tilanteen tullessa kova ääni ja rääväsuu, mutta pohjimmiltaan hän oli herkkä itkemään. Hänellä oli osittain lakatut kynnet joiden pintaa hän rapsuti jatkuvasti irti. Jonkin aikaa hän huolti joululahjaksi saamaani tamacochia.

Eräänä päivänä etsin Marian fbookista. Tunnistin hänen vakavan ilmeensä ja hieman eteenpäin uhmakkaasti työntyvän leukansa. En pyytänyt kaverikseni. En usko, että se lisäisi yhteydenpitoamme ja toisaalta en edes kaivannut yhteydenpitoa. Kai se olisi säilynyt aina jos se olisi ollut merkittävää. Jotkut ihmiset ovat elämässä ohikulkevia vaikkakin silti merkityksellisiä.

Hyvää Ystävänpäivää Maria, sinne reilu viidentoista vuoden taakse. 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään