Ei helmikuulla voi suotta olla niin kaunista nimeä. Pakkanen näyttäytyy päivän molemmin puolin pastellisena ja aivan keskellä kirkkaana. Silti ilmassa on myös kevään tuntua. Jos lähtisi huhtikuussa Pariisiin. Mistä lie ajatus tullut. Vanhasta korurasiasta löytyneistä Eiffelinmuotoisista korvakoruista vai matkaseurasta.

Mukanani kulkee kiskoja pitkin Simone Berteaut. Hän kertoo minulle uskomatonta tarinaa naisesta jonka rakkaus elämään kaiken vastoinkäymisten keskellä havahduttaa. Syntyminen köyhiin oloihin, äidin rakkautta vaille jäänyt lapsuus, näkökyvyn menettäminen väliaikaisesti lapsena, kasvaminen bordellissa, lukemattomat suhteet, epätietoituus seuraavan päivän ruuasta, vaatteet joita pidettiin  niin kauan kuin kehtasi, murhaepäilty, auto-onnettomuuksia, morfiiniriippuvaisuus, alkoholin määrä ja julkisuuden henkilöön kohdtistuvat puheet.

”Minä olin varma siitä että se kestäisi. Minä näin heti että Paul oli häikäissyt Edithin. Paul oli eksoottinen olio. Vaikka hän olisi syönyt orkideoja aamukahvin kanssa, ei Edith olisi ihmetellyt.”

Valtava elämänhalu ja riippuvuus rakkauteen. Ja sen lisäksi ääni joka soi yhä. Äitini naurahti nähdessään matkalukemiseni ja kertoi kuinka hänen tädillään oli ollut c-kasetti nimeltä Edith Piaf – Lötjetlöö.

Edith vaikutti olevan vimmattu. Tuhlasi rahaa vimmatun välinpitämättömästi, harjoitteli mielipuolisesti, joi mielipuolisesti ja käytti ihmisiä ympärillään omaksi edukseen. Loppuajasta hän ei halunnut mennä edes henkilökohtaisille toimituksillee ilman, että joku oli lähellä.

”Hänen ihailunsa Edithiä kohtaan ei ollut muuttunut. Hän oli kokonaan sen vallassa. Jos Edith olisi pyytänyt häneltä hänen selkänahkaansa tehdäkseen siitä lampunvarjostimen, hän olisi varmasti itse tarjoutunut nylkemään etupuolenkin.”

Elämä Piafin sisarpuolena ja ystävänä näyttäytyy kirjoittajassa omistautuneena ja kummallisena. Simone on älykäs, tarkkaileva, ihaileva, roikkuva, poukkouleva kirjoittaja ja silti samalla aito joka jakoi samaan sängyn Edithin kanssa vaikka heillä oli miesvieraita. Hänen perheensä ja oma elämänsä ovat pelkkiä sivulauseita kerran sadassa sivussa. Mutta kirja kertookin Pariisin varpusesta jonka lähtökohdat elämään eivät näkyneet katkerana vaan tärkeämpää oli elää niin täysillä kuin pystyi.

Lukukokemus on runsas, värikäs, pomppiva ja ihmetystä sekä ajatuksia herättävä. Kun Marion Cotillardin teki huippusuorituksen Piafin elämästä kertovassa elokuvassa, arvosteltiin ettei se tuonut esille mitään uutta. Jos ei tässä elämässä ole katsojille tarpeeksi niin missä sitten. Ja loppujen lopuksi voimme saada vain palasia toisen ihmisen elämästä ja liittää niitä toisiinsa huhupuheilla, mielikuvituksella ja päätelmillä.

”En voi … Sanat tulee, ne tunkee yhtäaikaa … ´Älkää tönikö´sanon niille, muttei ne kuuntele … Niitä on ihan liikaa suussani niin kun sanoin … täytyy mennä sylkäisemään ne pellolle …”