Viikon aikana olen löytänyt itseni kolmesti liikuntasalista. En uudesta liikuntakeskuksen kirkasvaloisesta suuripeilisestä salista jonka kahvakuulat ovat telineissään ja foam rollerit odottavat rivissä. Vaan ihan perinteisestä jumppasalista joissa on kuluneet lattiat, jumpparenkaiden jäänteet ja taatusti jossakin lukitun oven takana lymyää ”PaksuBertta”-matto. ”Outoa palata kouluun”, sanoo tanssiparini. Minulle koulunjen salit ovat tuttuja harrastus- ja ohjausvuosilta, kuvittelen niissä majailevan jopa sielun. Niissä syntyy mielikuvia toistetuista harjoituksista sekä sähkön tunteesta hiuksista, kun pakkasiltana tunnille on raahauduttu. Ankean väristen verhojen väleissä on naurua ja onnistumisen tunnetta.

Tanssillinen voimistelu. Rakas harrastukseni menneiltä vuosilta. Aikuinen ihminen voi hyvin epäillä salin ovella itseään, osaankohan enää. Virtaako sivuaalto, jaksaako hypätä tai osaako heittäytyä. Kyllä ja ei. Pyörällä kerran ajamaan oppiessa pysyy kyllä tauon jälkeen pystyssä, mutta siihen on syynsä miksi huiput treenaavat koko ajan. Keho muistaa mutta ei välttämättä toimi virheettömästi. Lonkka antaa palautetta, etten ole venytellyt, kun yritän heittää kaariheittoa. Mutta tässä on silti jotakin niin kokonaisvaltaisen tuttua ja luontevaa.

LindyHop. Ensimmäinen kosketus uuteen lajiin. Lähtökohta on hieman armollisempi lajiin joka ei ole tuttu. Bounce on helppo löytää rytmistä, ainakin paikallaan ollessa. Jos olisin ostoskärryt ja sinä ostostentekijä ja vaihtaisit äkillisesti suuntaa, seuraisin viiveellä perässä. Vauhti jatkuisi eteenpäin askel sinun jälkeesi, kunnes osaisin kääntyä seuraamaan. Järkeenkäypää ja vaikeaa. Kaikista haasteellisinta on seurata toista, antaa viedä mukanaan. ”Edistät”, sanoi yksi pari. ”Et pysy rytmissä”, ajattelin mutta nyökyttelin. Olin oppinut, että liikkeet tehdään musiikkiin ja tiedän mitä tulee. Jos kaveri putoaa hetkeksi vieressä, muut jatkavat ja luottavat että hän tulee mukaan. Onnistumisessa vastuu on kokonaisuudessa, mutta jokainen on oma yksikkönsä.

Kuntonyrkkeily. Siteet ovat taas hieman liian löysällä. Tuoksu tussahtaa ulos hanskasta, kun vaihdan sen juomapulloon. Ennakoin täälläkin. Kumarran väistöä liian aikaisin. Iskua ei koskaan tule. Palaan lähtöasentoon odottamaan. Vuorovaikutus parin kanssa muistuttaa jotakin LindyHop -tunnilta. Haastavaa on myös opettajan ohjaama niin sanottu ”huono ryhti” jolla itseä suojataan. Voimistelussa ei ikinä kyhjötetä, tanssilajeissa ylipäätänsäkin hyvä ryhdikäs asento auttaa. Kokonaisvaltainen väsymys ja lämpö kehossa ovat tunnin kiitoksia.

Kaikissa on jotakin yhteistä, mutta kuitenkin jotakin niin erilaista. Tanssillisessa voimistelussa ja LndyHopissa on musiikki, mutta ne ovat kuitenkin lajien ääripäissä toinen tarkan koreografian ja toinen improvisointinsa vuoksi. Lindyssä ja nyrkkeilyssä vuorovaikutus parin kanssa on samaa, mutta lajin luonne on ymmärrettävästi aivan erilainen. Nyrkkeilyn iskujen voima on helppoa löytää voimistelun lapatuen kautta. Mutta ainakin kaikissa lajeissa haisee yhtälailla hiki, työn tulos. Nyrkkeilyssä hansikkaat, LindyHopissa parin kainalo ja voimistelussa tossut.