Vajoan vähitellen unen kerrosten läpi. Keho antaa periksi päivän jännitykselle ja rentoutuessaan alkaa painaa. Ensin rintakehä ja esimerkkiä seuraten lopulta sormetkin ja jalkaterät.

Olen vielä viittä vaille tietoisuuden tilassa, kova ääni pääsisi herättämään. Koiran haukunta kaikuisi rappukäytävässä koventuen ja tunkisi postiluukustakin sisään. Lumiaura raivokkaasti pihalla. Tai se kaikista pahin riippakivi josta ei pääse, eikä kai haluakaan eroon. Kännykkä. On kuitenkin jo liian raskasta vaihtaa äänettömälle. Ja olen tässä vain hetken. Vaikka riski, että tuo häiritsevä ääni ilman fyysistä kehoa tarttuisi kyynärtaipeesta ja kiskoisi rujosti pintaan, on joka hetki olemassa. Juuri kun on päässyt pinnan alle,vajoamassa lämpimiin vesiin, se pääsee tunkeutumaan. Viltti lämmittää ja kapalomainen tunne varastoi kehon unista hehkua.

Unien eri kerroksiin jumiin jääminen on kammottavaa. On kerros missä kaikki alitajunnan viestit risteytyvät päivän tapahtumiin luoden uusia tapahtumia. On kerros jossa ei tajua mitään, sekä kerros jossa vain haaveilee unesta. Kerrokset tulevat ympärille kuin peitteet. Havahdun jossakin välissä siihen, että kyljellään nukkuminen särkee taas lantiota. Vaihdan kylkeä ja annan luvan vielä hetken jatkaa. Maailma kapalon ulkopuolella tuntuu niin kylmältä. Ja lämmössä taas on onnellista. Niin yksinkertaista onnellisuus voi olla. Että voi nukkua turvassa. ”Minä usein nukkumaan mennessä toivon, että kunpa kaikki maailman lapset voisivat nukkua turvallisesti ensi yönsä”, sanoo äiti usein ennen unta.

Kolme tuntia myöhemmin, pienten päiväunien jälkeen, herää nälkään. Kello on niin paljon, että on oikeastaan sama käydä huuhtomassa naama, pesemässä hampaat, vaihtamassa unesta hioutunut mekko väljään uniasuun. Ja kutsua uni takaisin.

Tai antaa unen kutsua.