Aamuyöstä pyydät, että pitelisin sinua. Pyydät että hankaisin kylmettyviä harteitasi, ettet palelisi. Ja minä tulen kiinni, otan sinut syliin pimeässä ja pitelen vaikka lopun elämäni. Aamuyöstä olet suojaamaton pieni poika joka ei saanut kaikkea ansaitsemaansa.

Olet kertonut minulle kuinka sinusta tuli sinä. Pinnalta täynnä naurua, hymyä ja huolettomuutta. Päästit ovestasi ja näytit, että olet vakava ja työtä tehnyt sen eteen, että seisot omilla jaloillasi. Hyljätty ja itsensä suojannut, mutta tuon kerroksen alla yhä herkkä ja valmis olemaan auki. Välillä joudun sanomaan sinulle itku kurkussa, että olet liian kova. Hyökkääjä joka pelkää periaatteidensa kaatumista ja turvamuuriin kasvavia aukkoja.

Ja siksi minä imeydyn ihoosi kiinni ja levitän käteni kuin siivet. Että tietäisit, ettei tarvitse enää seisoa koko ajan omilla jaloillaan ja että heikoimpina, paljaimpina hetkinä et ole yksin. Minäkin olen paljas aamuhämärän tunteina, kun ei tarvitse vielä herätä. Mutta minä olen kaikista paljaimpana vahva, kuin syvältä maasta voimansa saava. Sinä taidat pelätä lehdettömän puun alastomuutta kylmässä tuulessa. Minä puolestani juuri silloin tiedän, että juuret ovat niin syvällä, etten kaadu vaikka koristeet ovat pudonneet.

Jonakin tällaisena aamuna minä vielä kuiskaan sen sinulle.

**

Belgialainen valokuvaaja Barbara Iweins Metro-lehdessä maanantaiaamuna kello 7.40.

” Tänä vuonna päätin kutsua ihmisiä luokseni yökylään tai vaihtoehtoisesti mennä heidän luokseen yöksi. Halusin ottaa heistä kuvan kello seitsemän illalla ja herättää heidät aamulla kello seitsemän toistaakseni kuvauksen Olen sitä mieltä, että ainoa hetki vuorokaudessa, jolloin ihmisellä ei ole mitään roolia tai kilpeä, on se, kun hän avaa herätessään silmänsä. Ihminen on silloin lipumassa pois unimaailmastaan, mutta ei ole vielä ihan ”tässä maailmassa”.

Että herätessään on jossakin rajalla, jossa on toisaalta suojaton ja toisaalta läpikuultavan verhon takana. Kuvat ovat kiehtovia. Aamukoomaisia ja vakavia. Hiukset pystyssä tai liimautuneena hikisenä ohimoille. Katse ei terästäydy ja silmänaluset ovat turvoksissa. Illalla skarppius loistaa katseista. Osa on muuttunut dramaattisesti meikin ja vaatteiden myötä. Toiset ovat vain hieman silotellumpia ja vain pienistä vihjeistä näkee eron. Kuinka ihmisen läsnäolon voi aistia pelkästä kuvasta.

Tule taas huomenna ihana aamunhetki, kun voi olla piilossa kylmältä maailmalta peiton alla. Eikä kello soi ihan vielä.