Kun aurinko hellii, levittäydymme vihertäville nurmille kuin valkeat lakanat.

Ennen kuin alamme kuoriutua ja hilseillä auringon paahdetta, meistä kuoriutuu ensin erilaisia auringon palvojia. On aina niitä vanhahkoja setiä jotka ovat alati liikkeessä. Polkevat pyörällä joka paikkaan paita tarakalle kääräistynä sortseissaan. Iho on kauttaaltaan ruskea kuin talvi olisi vietetty Espanjassa. He ovat yksinäisiä susia sandaalinrajoissaan.

On niitä jotka rakastavat grillaamista. Olisivat tyytyväisiä jos voisivat pyöriä kuin kinkut vartaissa. He paljastavat niin paljon pintaa, että osa kääntyy muualle häveliäisyyttään. Nuoret tytöt ovat roiskeläpän varassa päätyä limaisten susien hyökkäykseksi. Suurin osa tiedostaa sen ja kääntyy taas uudelle kyljelle.

Minäkin asettaudun antautumaan auringolle. Tiedän UV-säteilyn. Kuulen kihinän, kun ihannoitu rusketus hiipii punoituksena. Puolustaudun sillä, etten levittäydy koko lakanan alalta ja levitän nolosti aurinkovoidetta uuden kerroksen.

Olen mieluummin rusketusraitojen kartta. Pidän oikeassa nilkassa laastaria vaikka haava on jo lakannut vuotamasta. En laske olkaimia vaan annan niiden jäädä ihooni riisuuduttuani. Haluaisin että joku kulkisi auringonreittejäni pitkin. Kohti valkoista piilotettua aluetta. Takaisin olkapäälle, joka ei punastele, vaan on niin tottunut, että hyväksyy päivetyksen.

Rakastan valkoisia sormenvälejä. Salaisia paikkoja joihin säteet eivät ole päässeet, mutta jotka ovat koko ajan esillä.

Ajattelen että ihmiset, jotka eivät halua minkäänlaista karttaa itsestään toiselle näytettäväksi, yrittävät olla liian täydellisiä. Käyttävät paljon aikaa näyttääkseen raidattomalta. Se sopii kaikkeen. Perjantai-illan minihameeseen ja sunnuntailenkin treenitoppiin. Mutta sillä ei ole tarinaa. Kuin peltoaukea ilman uomia.

Piilossa on aina kiviä.