Leffassa – Gone Girl

Olipa ihanaa istahtaa pitkästä aikaa elokuvateatterin penkkiin. Elokuvateatterit, nuo hallimaisen tylyt paikat joissa ahtaat lipunmyyntikopit ja vakavat konemiehet odottavat. Mutta se popcornin tuoksu ja seinän takaisesta salista uhkuva jyly täyttävät käytäviä. Ehkä elämyksille pitää antaa tilaa askeettimaisesti. Elokuvan tulee itsenään tuoda katsojalle tunteita ja hetkiä ilman ympäristön tuomia ennakkovirikkeitä.

image.jpg

Vieressä rapisi kuiskutteli leffaseura ja rapisi MissäX-pussi. Leffassa voi syödä niitä karkkeja joita ei muulloin ostaisi. Heitin tennarit ja ristin jalat syliin. Puhelimesta äänet pois ja silmälasit nenälle. Nautiskelin jo trailereissa Draculan kanssa Transylvaniassa, puin avaruuspukua päälleni Matthew McConaugheyn kanssa ja arvelin löytäväni seuraa tutustumaan Brad Pittin Wardaddy-hahmoon vähintäänkin kotisohvalla. Ja laitoin sormet ristiin, ettei vessahätä yllättäisi seuraavan kahden ja puolen tunnin aikana. Rakkoni on varmaan kolmasosa normaalista.

 

Lyhyesti juonesta. Gone Girl on amerikkalaisen kirjailija Gillian Flynnin filmatisoitu teos joka sekoittaa trilleriä sekä draamaa. Aviomies huomaa vaimonsa kadonneen viidentenä hääpäivänä. Samalla kun elokuvan henkilöt miettivät mitä on tapahtunut, myös katsoja päätyy tarinoiden verkkoon joista osa näyttäisi olevan totta ja osa keksittyä. Mutta kenen keksittyä? Oman jännityksen lisää se, että vaimon katoamiseen syyllistyy median ja poliisin ennakkoarviointien mukaan aviomies ja kyseessä olisi murha.

 

Vaikka elokuvan ensivaikutelma onkin jännittävä mysteeri jonka aikana paljastuu miehen valheita, vaimon jättämiä viidennen vuosipäivän vihjeitä ja veriroiskeita, on kaiken alla kahden ihmisen tarina. Kuinka sokeripölyn keveistä suudelmista ja rakastumisesta tulee perässä vedettävä kivireki? Kuinka vaimo voi muuttua nalkuttajaksi, vaikkei tunnista itseään siinä roolissa? Kuinka mies voi kadota avioliitosta vaikka lupasi kaiken muun olevan taustahälyä? Ja kuinka paljon parit tukevat toisiaan niin, että saavat niistä esille parhaimmat puolet ja toisaalta kiskovat esiin pahimmat.

 

Jään usein jälkeeinpäin tonkimaan elokuvien aiheuttamia tuntemuksia ja käänteitä ja nitä Gone Girl jätti jälkeensä. Leffaseuran kanssa voi purkaa päällimmäisimät asiat. Näyttelijävalinnat olivat onnistuneita. Rosamund Pike on ihana ja unohdin jopa, että Ben Affleck on hömppäsankari. Vaikka Affleck on tehnyt hienoja elokuvasuorituksia vakavammissa rooleissa, ei nuoruuteni huokailua Pearl Harborin perään voi unohtaa. Tai Armageddonia. Pidin myös muista hahmoista kuten Carrie Coonista siskona ja Kim Dickensin etsivästä vaikka hetken tasapainoilin ”ärsyttävä-erinomainen” asteikolla.

 

Mutta se mitä tämä elokuva sai aikaan ajatuksina, jäi yksin pohdittavaksi. Elokuva oli tunnelmaltaa niin hieno, että menisin mielelläni kellumaan siihen uudestaan. Jännittävä, kaunis, yllättävä ja pidätelty. Ehkä elokuvan mahdolliset sudenkuopat jäivät huomaamatta, koska olin muuten ihastunut. Ihmiset eivät ole mustavalkoisia eikä kukaan ole yksinään vain ”hyvä” tai ”paha”. Jos joku ei kestä yhtään juonipaljastuksen poikasta, kannattaa jättää loppukappale lukematta. Jokin psykopaattisessa mielessäni saivat minut pysymään sen henkilön puolella, joka ehkä lopputekstien aikaan katsojan mielestä oli ”syyllinen”. Voisin sanoa ymmärtäneeni häntä. En sano että oikeuttaisin tekoja, mutta en kyllä täysin tyrmäisi. ”There are two sides of every story..” Eikä ainoastaan kahden henkilön puolet vaan ihmisessä itsessään on kaksi puolta.

image2.jpg

No hieman kyllä jäin kaivelemaan trillereille tyypillisiä aukkoja jotka eivät mielestäni selvinneet elokuvassa. En kestä jos jokin selkeä asia ei selity. Vaikka kyse olisi aivan sivuseikasta. Ja ehkä joitakin irrallisia kohtauksia elokuvassa oli jotka varmaankin selittyvät kirjassa.

 

Tämän luen vielä kirjana. Nyt vain on muutama odottamassa pinossa ja luulen, että kirjaston lainauslistalla on hieman ruuhkaa. Mutta hyvät tarinat kestävät aikaa.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta

”Oo siellä jossain mun”

Ajatuksia etäsuhteesta..

Joskus sitä ei voi kuin ihmetellä sisäisen jukeboxinsa mekaniikkaa. Jonkun päivän soittolistalla voi hyvinkin olla Virve Rostia ja joululauluja sekaisin. Ensin Sata salamaa iskee tulta jonka jälkeen toivotaan, että ”Have Yourself  A Merry Little Christmas..” Alkuviikosta oli kyllä loogista, että viikonloppuna nähdyn Sound of Musicin kappaleet soivat päässäni, mutta en muista Juice Leskistä jodlauksen ja Edelweissin välissä..

Sanot, että joskus vuosien päästä
meillä on aikaa niin paljon
että voidaan heittäytyä siihen kellumaan
Viedään kaksoset Turun linnaan
ja katsellaan ohi lipuvaa ruotsinlaivaa
Se on matkalla Tukholmaan
kannella muitakin, joilla on aikaa

On myös merkillistä kuinka alitajunta kääntelee ja kaivelee kappaleiden sanoituksia. Kun elämä ravisuttaa, alkavat kaikki artistit laulaa radiossa sinusta. Ikään kuin mielessä olisi adapteri joka tietynlaisissa voimakkaissa tunnehetkissä kääntää sanoitukset tarkoittamaan juuri itselle sopiviksi.

Odotanko turhaan sua sittenkin
Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin
Välimatka piinaa ja painaa mua
kuka päättää, ketkä saa onnistua

Luultavasti virittäytyäkseen viime perjantaiselle Vai elämää –jaksolle ja Paula Vesalan päivälle, soi päässäni PMMP. Vaikka onhan Vesalla hienoja sanoituksia joista Johanna Kurkela on itselle tutuin. ”Oo siellä jossain mun” –kappale sai minut havahtumaan. Etäsuhteessa elävänä ymmärsin sanoja nyt paremmin. Rehellisesti sanottuna sitä välillä miettii, että onko tässä järkeä. Kuluuko aika ”turhaan”. On se sitten itsekästä tai ei.

Olen taas kattanut lautaset kahdelle
huvikseen vaan
vaikka tiedän, että kolmeen viikkoon
et oo kotonakaan

En usko että rakkauden liiman salaisuus on ”koska me nyt vain kuulumme yhteen ja olemme ne oikeat ja sillä sipuli” vaan tahto. Mutta mitä jos toinen ei jaksakaan tahtoa enää? Erillään asuessa kaikkeen tottuu. Miksi tarvita juuri sitä toista jos selviää näinkin? Mutta miksi sitten se onnistuisi kenenkään muunkaan kanssa jos kaikkeen tottuu?

 

No en ole kattanut lautasia, mutta vaihdan lakanat ja toimin yhteisten rutiinien mukaan. Niiden vuodentakaisten. Tuntuu kuin toinen etääntyisi jos vaihdan uuden valaisimen eteiseen tai vaihdan verhot. Jos teen täällä paikkaa oman mieleni mukaan, onko se enää koti hänelle? Ja sitten kun puoliso palaa kotiin, täytyy muista ikävän ja näkemisen tuoman ilon lisäksi osapuolten erilaisuus. Tuttavani odotti aina pari kuukautta ulkomailta palaavaa puolisoaan. Suunnitteli yhteistä aikaa ja kalareissun. Puoliso oli suunnitellut kavereiden kanssa iltaa ja rentoa oleilua.

Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen
Kultaisin ilta-aurinko
maalaa maailmaan meidätkin
kauniimmin

Joku voisi kysyä, että kuinka ihmeessä voi edes olla erillään. Että mikä suhde se nyt on tai onko siinä rakkautta jos voi elää erillään. Mutta eihän rakkaus ja läheisyys tulisi tulla elämässä vain yhdestä suhteesta. Eihän kukaan asu kotonakaan loppuelämäänsä tai parhaiden ystäviensä kanssa edes samalla paikkakunnalla. Mutta parisuhde on tietysti erilainen. Niitä tulee olla vain yksi. Vanhempia on ja sisaruksia on verenperinnön kautta se määrä mikä on. Ystäviä taas voi olla useita kuten muitakin tärkeitä ihmisiä, kuten työkavereista ja joukkuetovereita.

Mutta jos vaikka saisi syödä vain yhtä leivosta koko elämänsä loppuun asti niin osaisiko valita? Päättäisikö sitä vain, että se on Prinsessakakkua ja that´s it vai himoitsisiko silti Sacheria.

Linja on huono nyt
Soita taas huomenna

Mutta kun kyse ei ole vain siitä mitä minun tekee mieli. Tai mitä toisen tekee mieli. Sehän tässä tekeekin vaikeata. Viimeinen ajatus aina kuitenkin on..

Oo siellä jossain mun

Kulttuuri Musiikki Ajattelin tänään