Mintunvihreiden linssien läpi

2.8.2014 JuttaMaarit

Piirasta tarinan kera

Rakastan tarinoita. Voin ihan oikeastikin käyttää juuri tuota r-kirjaimella alkavaa sanaa. Vaikka tarina olisikin valjastettu kaupalliseen käytäntöön, on tärkeintä että ne elävät. Se joka arvostaa itseään tarinaa, kunnioittaa sitä kyllä ja etsii tiensä alkulähteille. Kuulen mielelläni tarinoita tuotteiden, yritysten, kirkon seinien ja paikkojen nimien takaa. Ala-asteikäisenä Olavinlinnassa vierailtuamme minusta ihanin juttu koko linnassa oli se, että Olavin patsas kuulema heräsi öisin syömään jäätelö linnan pakkasesta. Patsaan kerrottiin jääneen varvasta vaille paadelle seisomaan, siksi että siivoojat ehtivät yllättää hänet ennen kunnollista asentoa. Vaikka tiesin että juttu kerrottiin jokaiselle kiertueella kävijälle, se osui minuun. Vähän niinkuin joulupukin kanssa. En muista oikeastaan koskaan, että olisin uskonut siihen todella, mutta olen aina halunnut. Eli periaatteessa uskon yhä.

Tarinaa on myös ruuassa ja leivonnaisissa. Ellen Svinhuvfudin kakku, Runebergin leivos tai Pavlola on nimetty oikean henkilön mukaan. Tarinan tuotteistamisen vuoksi yhdestä seuraamastani sarjasta on painettu keittiokirja. True bloodin innoittamana se lupaa Bon Tempsin jokaiseen keittiöön. Himoitisin ensi näkemästäni asti Poisnukkuneen pekaanipiirasta. Piiraan takana on yksi sarjan mieleenpainuvimpia kohtauksia ensimmäiseltä tuotantokaudelta. Päähenkilö Sookie raivostuu hänen isoäitinsä poismenoa pahoittelemaan tulleelle rouvaalle tämän koskiessa hänen mumminsa leipomaan piiraaseen. Illalla yksinään Sookie itkee ja vetää koko piiraan menemään haarukallinen kerrallaan. Piiras on ainut mitä konkreettista hänellä on mummistaan jäljellä. Aivan kuin tuo poisnukkunut olisikin vielä paikalla leipomuksineen.

Koko keittokirja oikeastaan on aika hassu. Ainakin osa resepteistä on mielenkiintoisia suomennettuna. ”Ei kiinnosta sun succotash”, ”O-kra-erikoinen”, ”Taas kuoli kana -voileipä” ja ”(Menetin) poikani porsaankyljykset kastikkeessa”. Tuntuu että suurin osa keittokirjojen resepteistä omalla kohdallani jäävät hyllyyn, mutta kirja jää tietynlaiseksi aikuisten kuvakirjaksi. Koitan silti ainakin ”Jumalainen gumbo” ja ”Pinnalliset perunankuoret” sekä kannen ”Tosi yllättävä synttärikakku” herkkuja. Vaniljauute ja maissisiirappi taitaa löytyä varmaan kaikista makeista ohjeista.

Leivoin siis tuota pekaanipiirasta osittain sen vuoksi, että sen inspiraatio tuli tv-sarjasta. Olen ennenkin leiponut elokuvan Sekavia suhteita innoittamana suklaakohokkaita ja Unelmien resepti -leffan mukaan Lonely Chicago -piirasta. Veljeni voisi taas kysyä, että enkö koskaan voi tehdä mitään ”normaalia”. Teenhän minä makaronilaatikkoa ja pullaakin, mutta eikö Yksinäisen Chigacon -piiras kuulosta jännittävävämmältä?

Nyt jäljellä on enää tyhjä piirasvuoka. Kaikki syöjät olivat sitä mieltä, että namnam! Mutta kuvauksellinen tuo piirakka ei kyllä ollut. Johtunee kuvausvälineistä (tai niiden puutteista), valaistuksesta ja tekijän taidoista. Mutta tarinan kera se maistui vielä makoisammalta joka tapauksessa!

Viimeisessä kuvassa vielä salainen keittokirjatoveri josta löytyi lähes vastaava ohje joten taisin vähän yhdistellä näitä reseptejä..

Puheenaiheet Ruoka ja juoma Höpsöä

31.7.2014 JuttaMaarit

Ajatuksia suhteista

jotka alkoivat siitä että posteljooni toi naistenlehden eteisen matolle.

Voi sitä ihanaa tunnetta kun kotiin tullessa on joku lehti kolahtanut luukusta. Olen lehtimyyjien suosikkikohteita, koska he voivat kaivaa tiedostoistaan milloin minkäkin lehden tilauksen. ”Oletko ollut tyytyväinen Kodin Kuvalehteen?” ”Jatketaanko Aku Ankkaa? ”Mondosta on tullu näytelehtiä joten jatketaanko tilausta? Vai miten olis Image, Olivia tai Trendi?”. ”Vuonna miekka ja kivi sinulle tuli Suuri Käsityölehti, mitä tykkäsit ja jos et tykännyt niin nyt olisi tarjous Avotakasta?”

Saattoi mennä lehtitalot sekaisin, mutta joka tapauksessa olen helppo uhri. Tällä hetkellä kolahtelee tosin vain Me Naiset luukusta vielä muutaman numeron verran. Ihana arjen hetki saada uppoutua painotuoreeseen numeroon. Ja nimenomaan se on arjen hetki, ei arjesta pakeneminen. Minulle uppoavat sopivassa sekoituksessa syvällisemmät henkilöjut, muoti, kirja-arvostelut, matkakohdekuvaukset ja ruokajutut jonka vuoksi taidan olla hieman sekakäyttäjä sen sijaan että olisin yhden lehden uskollisin lukija. Mutta nyt paluu päivän ajatukseen, joka lähti uusimman Me Naiset -numerosta (31/2014).

Minna Haapkylän haastattelu oli mielestäni hieno. Tuli tunne hänestä älykkäänä naisena, vaikka olenkin aina ihaillut Minnaa. Johtuu ehkä pääosin siitä, että hän oli yksi lempihahmoistani Hovimäki -sarjassa, jonka hahmona hän tietyllä tavalla aina pysyy minulle. Minna puhui erostaan, ”Kaikki oli liian tuttua ja toinen niin lähellä, etten enää nähnyt itseäni enkä häntä.” Myös toista ajatusta jäin miettimään, kun Minna kertoo ettei sukupuolella ole väliä rakastuessa, ainakaan kauheasti, vaan kyse on siitä minkä ikäisenä rakastuu. Että kaksi-, kolmekymppisenä alitajuisesti etenee kohti potentiaalista lasten isää, mutta kun biologiset paineet ovat ohi, rakastuminen voi olla henkisempää ja syvempää.

Muutamia aukeamia myöhemmin oli juttu radiojuontajapariskunta Elina ja Lauri Kottosesta jotka avioituivat tänä kesänä. Yhtä lailla heidän rakkautensa toisilleen tuntui loksahtavan kohdalleen. Lauri mainitsi kuinka suhteen ulkopuolella on hyvä olla kolmas osapuoli, suhteen ulkopuolinen, jonka kanssa purkaa parisuhdetta. Tätä ajatusta olen pyörittänyt aiemminkin. Että jokaisen parisuhteeseen kuuluu molempien oma kolmas pyörä joka näkee tilanteen kauempaa ja joka joko omilla kokemuksillaan auttaa ymmärtämään. No nyt lähdin harhapolulle hieman.

Joka tapauksessa on ristiriitaista lukea molempia hienoja tarinoita. Naimisiinmenon ja lapsensuunnittelun onnea ja kymmenen vuoden päästä tapahtuvaa itsensä etsimistä ja eroa. Sitä toitotellaan joka lehdessä. Kuinka se tapahtuu kaikille. Kuinka se auttaa löytämään itsenä. Ero isolla EEllä, painokkaalla ÄRRÄllä ja jämäkällä OOlla. Vaikka se voikin olla oikea ratkaisu ja ihmisen tulee välittää itsestään, tuntuu ettei nuorilla pareilla ole loppuelämän onneen oikeasti mahdollisuuksia. Ihmissuhteet menevät vaiheittain. Kaverit peruskoulussa, jatko-opinnoissa, töissä, vauvapiireissä ja harrastuksissa. Miksi parisuhde pysyisi samana, kun kaikki muutkin ihmissuhteet muuttuvat matkalla? Miksi silti kaiken senkin jälkeen kannattaa uskoa suhteeseen vaikka takeita ei ole?

Koska muuten ei koskaan voisi tehdä mitään jos pelkää sen muuttumista, häviämistä tai särkymistä.

Ja onhan niitäkin suhteita jo lapsuudesta, jotka säilyvät läpi elämän. Miksei meidän rakkaustarinamme voisi olla se joka pitää. Ever after.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta