Kun vessapaperirullan kurottelu alkaa tuntua pilatestunnilta

Toilet peipaa.jpg

Olen huomaamattani vaihtanut liittymäni huonompaan. Kallis ylläpidettävä, huono kuuluvuus ja jotenkin jähmeä käyttää. Kännykkääni kyllä muistan vuoden välein käydä päivittämässä parhaimman tarjouksen, että puhelinlaskuni tarjoaisi mahdollisimman pieniä lukuja.

Ei oikeastaan ole huvittanut paljoa edes ottaa yhteyttä. Kuvien tallennustila täyttyy jo yhdestä terävästä kuvasta sensuurin puitteissa. Maksavana osapuolena olen minä, se jolle myös sähköpostiin kolahtavat virtuaaliset laskut kännykkäliittymästä tulevat. Mutta tätä käytetään vain yhden henkilön välillä. Sen joka katsoo peilistä.

Taivutan itseni alaspäin venytykseen. Vatsa tuntuu tulevan tielle, kuin joku tunkisi rullattua pyyhettä väliin. Aamulla kerällä nukuttuani avaan rintakehään ja kuulen pamahduksia. Jossakin rutisee, muljahtaa ja kamittaa. Muistuttelen isolaatioita. Ennen tasaista kehää pyörinyt lantioni ja rintarankani tekevät kiertoradallaan kummia pysähdyksiä ja ilmoittavat kipupisteistä. Onko tämä oikeasti oma kehoni sillä tällaisena en sitä muista? Toisinaan vessapaperirulla on sijoitettu niin, että sitä kohti ojentelu muistuttaa joogatuntia.

Kyse ei ole väistämättömästä maan vetovoimasta, katkenneista verisuonista reisissä tai rypystä joka ei oikene. Vaan siitä kun ymmärtää miksi kymmenen vuotta sitten ihmetteli, kun naiset huokailivat pilatestunnilla kiertoliikkeiden ihanuutta ja rangan kireyttä. Siitä kun huomaa, ettei tuttuihin liikkeisiin venynyt keho enää toimikaan samoin. Kroppaan, tuohon hengariin jossa minuus roikkuu rypistyvänä ja muodottomana, ilmaantuu vieraita tunteita. Tilalla on kummia ääniä. Alan ymmärtää miksi ihmiset alkavat varoa joitakin liikkeitä. 

Tekisi mieli potkaista peiliä. Tekisi mieli turskahtaa itkuun hermostuessaan. Voihan niitäkin keinoja yrittää, josko se olisi niin helposti ratkaistavissa.

Ei ole mikään ihme, että, että ihmiset rakastavat lajeja joissa kehonhuolto ja mielen yhteys kropan välillä ovat tärkeitä. Että opettajat puhuvat lempeydestä ja välittämisestä omaa kehoa kohtaan. Huolenpidosta, sitkeydestä ja armollisuudesta. Yhteyden pitämisestä ja kuuntelusta. ”Jos se ei tänään tahdo mennä siihen venytykseen niin älä tee väkisin. Huomenna se voi toimia eri tavalla.”

Turhaan puhuu itselleen kuin kurittomalle kakaralle jolle on antanut liikaa karkkia. Sanoisi ennemmin, että minä ymmärrän että on raskas päivä. Aikamoista taakkaa joudutte jalat kantamaan. Tai että lupaa ensi ruokailulla valita hyviä juttuja lautaselle.

Siksi yhteydenpito on tärkeää. Se että uskaltaa katsoa itseään peilistä, ei vain niistä syksyn sumussa väräjävistä lammikoista. Niistä joissa kuvajainen vääristyy utuiseksi, kaukaiseksi. Kohinaksi.

                                                                                                                                                                                         Kuva: Pixabay

Hyvinvointi Hyvä olo Liikunta Mieli

Kadonnutta aikaa etsimässä

Kadonnutta aikaa etsimässä.jpg

En ole Proustiani lukenut, mutta kauniin nimen hän on valinnut kirjoilleen. Mutta Leevistä on minulle Proustiksi. Hän lauloi suloisesta sudenkuopasta josta ei koskaan kivuta voittajana.

”Jos etsit kadonnut aikaa jotain josta jouduit luopumaan
liian usein huomaat ei se totta ollutkaan.”

Ja silti siinä on sen viehätys. Aika vain kuluu. Menetetty aika on mennyt ja jos vielä käyttää aikansa siihen, että sitä voivottelee, on menetys kaksinkertainen. Aika on samalla käsillä jatkuvasti ja tavoittamattomissa. Voi vain käyttää sen saman määrän mitä kaikilla muillakin on.

En tiedä onko seuraava jonkun toisen keksimää vai omaani, vai jotakin siltä väliltä. Että joulupukin apulaisilla on niin kiire vuoden lopussa, että he varastavat aikaa, että ehtivät kaiken saada valmiiksi. Ja palauttavat sitä sitten kun jonotat hammaslääkärille, kauppaostoksien kanssa kassalle tai odotat ystävää kaupungilla viimaisessa tuulessa. Minun kohdallani luultavasti silloin kun odotan HSL:n bussia. Pari-kolme minuuttia tuntuu siksi niin pitkiltä.

Mutta jos aikaa voisi ihan vähän siirrellä ominpäin. Siis sitä mitä pikku tonttuset eivät vie. Siirtäisin iltapäivän bussimatkan ajan aamuun. Että saisi pidempään kuunnella podcastia, täyttää Metron ristikkoa tai katsella ulos ikkunasta. Nojata silmät kiinni kylmää lasia vasten ja hautautua huivin sisälle kuulokkeista tulvivan tarinan maailmaan.

Aamuissa asuu suomalaisuuteen liitetty mörkömäisyys. Ettei tarvitse herätä niin nopeasti sosiaalisuuteen, kun silmäpussitkaan eivät ole ehtineet painua vielä. Ei tarvitse kuunnella sitä hassusti suome ääntävää harjoittelijaa joka kimeällä äänellä aamuisin pukkarissa ja kaikuvilla käytävillä kimittää omia asioitaa. Monologia jota on pakko kuunnella sillä hän varmistelee ympärillä oleviltaan jatkuvasti, että olemme hänen esityksessään mukana. Aamut täytyisi olla rauhoittaa. Kuin yksityiset takapihat. Kieltomerkit ettei niitä saa roskata äänimelulla jota päivään heräävä ei itse ole valinnut.

Mutta eihän siitä mitään tulisi. Kaikki jo kerrotut tarinat ja nekin joita ei ole vielä kirjoitettu, päättyvät aina ahneuteen ja tuhoon. Aina halutaan rikkoa rajoja, olla suurempia jumalia. Siirrettäisiin aikaa koko ajan enemmän. Kehitettäisiin tekoaikaa, varastettaisiin toisten aikaa. Ostettaisiin sitä raitiovaunuissa pummilla matkustavilta kodittomilta halventavan halvalla, sillä syyllä etteivät he yön kylminä tunteina aikaa tarvitse. Aina siitä syntyy katastrofi.

Huomenta tähänkin aamuun.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Höpsöä