Olen huomaamattani vaihtanut liittymäni huonompaan. Kallis ylläpidettävä, huono kuuluvuus ja jotenkin jähmeä käyttää. Kännykkääni kyllä muistan vuoden välein käydä päivittämässä parhaimman tarjouksen, että puhelinlaskuni tarjoaisi mahdollisimman pieniä lukuja.

Ei oikeastaan ole huvittanut paljoa edes ottaa yhteyttä. Kuvien tallennustila täyttyy jo yhdestä terävästä kuvasta sensuurin puitteissa. Maksavana osapuolena olen minä, se jolle myös sähköpostiin kolahtavat virtuaaliset laskut kännykkäliittymästä tulevat. Mutta tätä käytetään vain yhden henkilön välillä. Sen joka katsoo peilistä.

Taivutan itseni alaspäin venytykseen. Vatsa tuntuu tulevan tielle, kuin joku tunkisi rullattua pyyhettä väliin. Aamulla kerällä nukuttuani avaan rintakehään ja kuulen pamahduksia. Jossakin rutisee, muljahtaa ja kamittaa. Muistuttelen isolaatioita. Ennen tasaista kehää pyörinyt lantioni ja rintarankani tekevät kiertoradallaan kummia pysähdyksiä ja ilmoittavat kipupisteistä. Onko tämä oikeasti oma kehoni sillä tällaisena en sitä muista? Toisinaan vessapaperirulla on sijoitettu niin, että sitä kohti ojentelu muistuttaa joogatuntia.

Kyse ei ole väistämättömästä maan vetovoimasta, katkenneista verisuonista reisissä tai rypystä joka ei oikene. Vaan siitä kun ymmärtää miksi kymmenen vuotta sitten ihmetteli, kun naiset huokailivat pilatestunnilla kiertoliikkeiden ihanuutta ja rangan kireyttä. Siitä kun huomaa, ettei tuttuihin liikkeisiin venynyt keho enää toimikaan samoin. Kroppaan, tuohon hengariin jossa minuus roikkuu rypistyvänä ja muodottomana, ilmaantuu vieraita tunteita. Tilalla on kummia ääniä. Alan ymmärtää miksi ihmiset alkavat varoa joitakin liikkeitä. 

Tekisi mieli potkaista peiliä. Tekisi mieli turskahtaa itkuun hermostuessaan. Voihan niitäkin keinoja yrittää, josko se olisi niin helposti ratkaistavissa.

Ei ole mikään ihme, että, että ihmiset rakastavat lajeja joissa kehonhuolto ja mielen yhteys kropan välillä ovat tärkeitä. Että opettajat puhuvat lempeydestä ja välittämisestä omaa kehoa kohtaan. Huolenpidosta, sitkeydestä ja armollisuudesta. Yhteyden pitämisestä ja kuuntelusta. ”Jos se ei tänään tahdo mennä siihen venytykseen niin älä tee väkisin. Huomenna se voi toimia eri tavalla.”

Turhaan puhuu itselleen kuin kurittomalle kakaralle jolle on antanut liikaa karkkia. Sanoisi ennemmin, että minä ymmärrän että on raskas päivä. Aikamoista taakkaa joudutte jalat kantamaan. Tai että lupaa ensi ruokailulla valita hyviä juttuja lautaselle.

Siksi yhteydenpito on tärkeää. Se että uskaltaa katsoa itseään peilistä, ei vain niistä syksyn sumussa väräjävistä lammikoista. Niistä joissa kuvajainen vääristyy utuiseksi, kaukaiseksi. Kohinaksi.

                                                                                                                                                                                         Kuva: Pixabay