The Voice of Finlandin eilisessä jaksossa Anna Puu mietti, että kun jollain erityisen upea ääni, tajuaakohan hän sitä itsekään. Heräsin pohtimaan omaa suhdettani itseeni ja soittamiseen.

Kuten kirjoitin edellisessä postauksessa, opettajilla on suuri merkitys oppilaan identiteetin muodostumiseen. Pienenä minulla oli todella kannustavia opettajia ja sen ansiosta varmasti pyrinkin Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan pianonsoittoa. Kuitenkin Akatemialla opettajani olivat ankaria ja sanoivat välillä ilkeitäkin asioita. Ne vaikuttivat minuun. Ne vaikuttivat harjoitteluuni. Ne vaikuttivat pianisti-identiteettini muodostumiseen.

Tähän päivään asti olen ajatellut , että olen liian huono ollakseni pianisti. Kuitenkaan se ei ole totta. En ehkä ole vielä siellä, missä haluan olla pianistina, mutta en nyt ihan huonokaan ole. Minulla on edelleen musiikin lahja, joka on pienestä asti ollut mukana. Tunne, kun kuulen hyvää musiikkia. Tunne, kun onnistun välittämään sisäistä musiikkiani muille. Tunne, kun soitan yhdessä jonkun kanssa, ilman rajoja. Ja lisäksi soitan konserttisarjassa, josta tulee yhteensä yli 30 keikkaa. Keikkoja, jonne myydään lippuja, ei ilmaisia kirkkokonsertteja.

Välillä täytyy todella miettiä itseään realistisesti. Ajattelen, että olen valtavan lihava, mutta on paljon minua lihavampia ihmisiä. Ajattelen, että olen huono pianisti, mutta on paljon huonompiakin. On toki laihempia ihmisiä ja pidemmällä olevia soittajia, mutta tilanne ei ole niin paha, kuin se voisi olla. Alan vihdoin nähdä asiat objektiivisesti.

Jatka lukemista >>