Kerta toisen jälkeen mietin että teinkö väärän päätöksen? Päivästä toiseen kadun ja en kadu tekemääni päätöstä ja sisimmissäni tiedän että tämä päätös oli kaikkien kannalta paras mahdollinen,niin minun itseni kuin lastenikin kannalta. Vaikka sitä päivästä toiseen kadunkin mutta tiedän tehneeni oikein. Tälläisen päätöksen kanssa eläminen EI OLE HELPPOA varsinkaan kun viimeisimpään 6vuoteen en ole ollut/elänyt yksin,nämä 69neliöä tuntuvat näin yksinään aika suurilta,tyhjiltä ja hiljaisilta joka päivä vain enemmän ja enemmän,ehkä jonain päivänä opin elämään ja nauttimaan tästä hiljaisuudesta ja enenkaikkea arvostamaan tätä kaikkea ja päätöstäni. Mielessäni on valtava paljon asioita,varsinkin mitä on tapahtunut viimeisimmän 3vuoden aikana,on ollut raskaita päätöksiä kaksi ja niistä seurannut pelkkää surua,surematonta surua enkä osaa niitä yksinääni käsitellä!! Apua saisin jos vain rohkeasti pyytäisin mutta minkäs teet kun olen tottunut pohtimaan kaikkia yksinään,vaikka minulla on ollut mahdollista jakaa kaikki asiani jonkun kanssa mutta se mitä siitä on seurannut ei ole ollut hyväksi minulle. Se on taas ihan toinen juttu kerrotavaksi (jossakin vaiheessa) mutta ei nyt. Toisaalta kaipaan viimeistä kuluneita viikkoja kun tiesin olevani turvassa ulkomaailmalta,itseltäni ja niiltä huonolta ratkaisuilta. Kaipaan sitä osaston turvallisuutta ja sitä vertaistukea sielä! Nämä päivät ovat raskaita,tuskaisia ja ahdistavia yksinään,joo tiedän seuraa saa hakea mutta minulle se on oma kynnys kohdattavaksi. Tukiverkostoni on hyvä ja luotettava mutta aika pieni,ystäviä minulle ei kovin moltaa ole enkä niistä kutsu ystäväkseni kuin yhtä ja ne loput ovat vain kavereita joihin en voi aina tukeitua. Eli käytännössä olen aika yksin asioideni kanssa.

Tovi on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta ja paljon on ehtinyt tapahtua pienessä ajassa. Tämä on jatkoa EI VAAN JAKSA osa YKSI.

Rakkaat lapseni ovat nyt olleet 12päivää sijaisperheessä Espoossa ja kaikki sielä on mennyt hyvin ja pojat ovat sopeutuneet todella hyvin perheeseen,jossa on muitakin lapsia ennestään kuusi plus minun kaksi poikaani. Minä itse olin 11/12päivää psykiatrisella osastolla ”lepäämässä” ja se tuli/oli tarpeen minulle. Sielä sain ja oli aikaa omille ajatuksille,menin omien voimavarojeni mukaan eteen päin ja niin menen nyt seuraavat 3kuukautta. Tämä kaikki on ollut todella rankkaa minulle ja muille läheisilleni mutta kiitos kuitenkin siitä kaikesta tuesta mitä olen läheisiltäni ja ulkopuolisilta saanut,se on tullut tarpeeseen,kumpa vain tietäisin miten tästä eteen päin menen?? Tämä tuska viiltää päivästä toiseen vaan rankemmin,olla erossa rakkaista lapsistani vaikka niitä näenkin usein ja tiedän sen olevan näin hyvä mutta tämä ikävä ja kaipuu mitä joudun kantamaan sisälläni on kuin puukon isku rintaan ja se tulee päivä toisensa jälkeen vain kovemmin,miten tälläisen asian kanssa oppii elämäään?? Vielä olisi joulukin edessä ..,nyt ei taas tuu itkusta loppua kun sen jo tänään aikasemmin aloitin tai se vaan tuli kun oli noita tapaamisia missä käsiteltiin poikiini liittyviä asioita ja myös minun jatkosuunnitelmia!!! Päivä kerrallaan ja omien voimavarojeni kanssa nyt vaan eteen päin. <3