Kävelen farkkutakki päällä hiostavan kuumassa ilmassa ja lasken askelia kotiin. Silmiä kirveltää ja olo tuntuu tukkoiselta. Koko elimistö on taas jäykkä ja tunnen kuinka kaulalihakset aiheuttavat kipua poskissa ja ylähampaissa. Jos nyt joku sanoisi että ”rentoudu” niin löisin varmasti repulla. Tällaisesta olosta ei rentoutumalla pääse pois. 

Itkin bussissa ja minusta tuntuu että vastapäinen mummo tuijotti. Yritin pitää katseen ikkunassa ja toivoin että aurinkolasit peittäisivät punertavat silmät. Itken nykyään enemmän kuin nauran. Jos en itke, olen työntänyt sen niin syvälle keuhkojen taakse, että en saa oikein mitään rinnasta ulos. Saattaa mennä päiviä että en tunne mitään. Ei naurata, mutta ei itketäkään. Sitten tulee tilanne, että on pakko puhua omasta olosta. Silloinkin saan pidettyä itseni hillittynä, kunnes alan puhua itseinhostani. Siitä ei kyllä pitäisi puhua. Inhoan itseäni näissä tilanteissa, sillä tiedän että itku tulee vain koska säälin itseäni. Jos joku on säälittävää niin se. Itsensä rakastaminen tuntuu rakettitieteeltä.

Kun muutamiaa vuosia takaperin aloin tuntea itseni vähän allapäin olevaksi, oli minulla tapana tuijottaa kohtalokkaasti ulos. Sporan ikkuna oli täydellinen itsensätutkiskelun paikka. Oi minua, tässä vain tuijottelen ulos ja mietin kuinka allapäin olen. Silloin se tuntui performanssilta, rappioromanttiselta. Kuinka silloin selitin ihastuksilleni, että en koskaan voisi asettua rakastumaan. Nyt saattaa mennä viikkoja, että en halua edes mennä ulos. Nyt en tapaile ketään, koska en voi kuvitella että kukaan rakastaisi minua. Minä en ole mukana maailmassa.

Istun lääkärin vastaanottohuoneessa ja pelkään että saan paniikkikohtauksen. Olen lukenut kauhutarinoita siitä, kun mennään kertomaan lääkärille että pelkää olevansa masentunut. En tiedä mitä sanoisin. Pääsen huoneeseen ja lääkäri kysyy että ”mitäs?” Sanon että olen käynyt hoitajan luona aiemmin ja toivon että hän on kirjannut jotain, että minun ei tarvitse aloittaa alusta. (Itkin ensimmäiset 20 minuuttia kun kävin työterveyshoitajan luona. Not cool.) Lääkäri jatkaa kysyen, ”niin olet ilmeisesti väsynyt?” Väsynyt. Saatana väsynyt. Peitän kiukun ja totean että en ole väsynyt vaan pelkään että olen masentunut. Kysyn uudestaan onko hoitaja kirjannut mitään. Lääkäri löytää hoitajan kirjauksen. Haluaisin tietää mitä siellä lukee, mutta toisaalta en ole valmis kuulemaan omaa diagnoosiani kolmenkympin kriisissä olevasta ylisuorittajasta, joka kärsii huonosta itsetunnosta, itsesyytöksistä, liiasta kontrollista, täydellisyyden tavoittelusta ja vihasta itseä kohtaan. Voihan siellä lukea myös että masentunut. En tiedä.

Kerron hetken mitä sattuu sekalaista kuvailua olostani ja mietin että olisi pitänyt harjoitella. Alkaa itkettämään ja tiedän että peli on menetetty. Tiedän että lääkäri ei jaksa kuunnella niin pitkään kun hoitaja. Lääkäri tarjoaa masennuslääkkeitä. Tuntuu samalta kuin kaikissa niissä netin keskustelupalstojen kirjoituksissa. Sanon että en halua lääkkeitä, sillä pelkään sivuoireita. Sanon että en halua olla ylipainoinen zombie. Oikeasti pelkään että menetään seksuaalisuuteni, sillä on tapauksia jossa kaikki halut toista ja itseä kohtaan katoavat. Lihava zombie, joka ei edes saa. Alan punnita mahdollisuutta että jäisin vain tällaiseksi. Lääkäri ehdottaa uudestaan lääkkeitä. Alan miettiä mitä täällä teen. Lopulta hän toteaa että lääkkeitä kyllä voisi kokeilla ja muistuttaa että Kelan kuntoutukseen pääseminen voi vaatia lääkkeitä. Kiva, nyt lääkäri kiristää. Lupaan harkita ja lääkäri pyytää varamaan uuden ajan parin viikon päähän. 

Koko paluumatka menee bussissa tihrustaen. En välitä mummosta, mutta en silti halua olla ihminen joka itkee avoimesti julkisissa kulkuvälineissä. Päätän ajaa pyörällä loppumatkan kotiin, sillä raitis ilma tuntuu pitkästä aikaa hyvältä vaihtoehdolta. En itke pyöräillessä, koska joudun keskittymään käsijarruihin ja liikenteeseen. Pitäisi ilmeisesti alkaa pyöräilemään koko ajan.

Tuntuu nöyryyttävältä, että joutuu tekemään niin paljon sen eteen, että saisi jonkun rattaan liikahtamaan. Tiedän kyllä että mielenterveyspalveluihin pääseminen ei ole helppoa, mutta jotenkin uuvuttaa ajatus että lääkärin vastaanotolla suurin osa ajasta menee lääkkeistä puhumiseen. Nappia suuhun. Minä tiedostan että joku tai jotkut asiat elämässä, lapsuus mukaanlukien ovat tehneet minusta tällaisen ja luoneet näitä ajatuksia päähäni. Käynnin jälkeen jää olo että pitäisikö vain antaa olla ja yrittää itse muuttaa elämää. Alkaa oikein tosissaan keskittymään oman hyvinvointiin ja yrittää olla armollinen itselle. Sitten tiedostan että olen tehnyt tätä samaa päivästä toiseen, eikä se tuo mitään helpotusta. Minuun on asennettu virus, joka saa minut käyttäytymään väärin ja tuhoisasti. Tällaista haavaa ei enää paikata laastarilla.