Tuntuu hullulta nyt jälkeenpäin lukea edellistä tekstiä ja miettiä että tuona samaisena päivänä meidän pieni poika syntyi tähän maailmaan.

Viimeksi siis jäätiin 24.9. aamupäivään. Samana päivänä klo 14:30 mulla oli neuvola-aika jossa mun kohdunsuun tilanne katsottaisiin ja varmistettaisiin että vauvan sydänäänet on hyvät. Kävi ilmi että olin 2 cm auki ja kohdunkaula oli jo lyhentynyt ja pehmentynyt paljon. Vauvan sydänäänet olivat mainiot. Tämän käynnin jälkeen supistukset vain voimistuivat ja tihenivät. Siinä välissä kun supistuksia oli tullut pari tuntia 5 minuutin välein soitin sairaalaan. Sieltä sanottiin, että saan tulla sinne jo nyt jos haluan, mutta parhainta olisi jos pysyisin kotona mahdollisimman kauan. Kätilö arveli ettei mitään kiirettä ole, varsinkin kun olen ensisynnyttäjä, niin silloin tämä avautumisvaihde kestää aika kauan yleensä. Odottelin vielä tunnin jolloin supistuksia tuli noin 3-4 minuutin välein ja lopulta minulta meni lapsivedet. Soitettiin sairaalaan ja lähdettiin matkaan. Ajomatka kesti puolituntia ja sen aikana supistuksia tuli jo 2-3 minuutin välein. Sairaalaan saavuttua minun oli jo hankala kävellä ja pysyä pystyssä, supistuksien aikana oli pakko nojata johonkin, seinään tai ihmisiin. Kätilöt toivat pyörätuolin jolla minut kärrättiin synnytyshuoneeseen. Siellä minulle tehtiin sisätutkimus jossa selvisi että olen 4 cm auki. Täytyy kyllä sanoa että en osannut ollenkaan odottaa että supistukset olisivat niin kokonaisvaltaisen voimakkaita. Tuntui kuin olisin kala kuivalla maalla, en saanut henkeä ja tuntui kuin tukehtuisin. Hapenpuute oksetti. En pystynyt rentoutumaan. Kumppanini ja kätilö toisteli että hengitä hengitä, parhaani tein jonkin aikaa mutta lopulta huusin ”I CAN’T!”, jolloin kätilö kärräsi minut toisesta sängystä toiseen jossa sain ilokaasua. Tuntuu huvittavalta ajatella etten oikeasti pystynyt kävelemään tuota matkaa jalan. Mutta kun jokainen liike tuntui inhottavalta ja istumaan pääseminenkin oli melkoisen työn takana, ja siihen päälle noin minuutin välein tulevat koko kroppaa kouristavat, tärisyttävät ja tukehduttavat supistukset, niin eipä se sitten toisaalta niin omituista olekaan. Muistan miten pahimman supistus piikin kohdalla mun keho aina puski/työnsi ja mietin että mitä mä oikein teen enhän mä nyt vielä voi sitä vauvaa ponnistaa ulos kun en ole vielä tarpeeksi auki.

Mutta joo, mulle siis oltiin alettu laskea synnytysaltaaseen vettä, koska sitä olin toivonut, mutta ilokaasua otettuani pääsin taivaaseen. En halunnut liikkua siitä mihinkään. Tuntui kuin olisin humalassa (mikä ei ollut kivaa) mutta mä pystyin HENGITTÄMÄÄN supistuksien läpi sen avulla! Mikä ihana tunne. Tuntui, että kyllä mä sittenkin taidan pystyä tähän. En todellakaan halunnut mitään muuta siinä vaiheessa. Kipua en tuntenut, vaan sen järkyttävän paineen ja sen miten kehoni ponnisti jokaisen supistuksen kanssa. Ja puhun siis ihan tarkoituksella kehostani joka ponnisti, minä en yrittänyt estellä sitä mutta en myöskään ponnistanut mukana. Keskityin vaan rentouttamaan joka ikisen lihakseni kehossa, hengittämään sitä kaasua ja kuuntelemaan mitä kumppanini puhui minulle. Kätilöllä joka otti meidät vastaa loppui vuoro, uusi kätilö tuli sisään opiskelijakätilön kanssa. Tämän vuoronvaihdon aikana kysyin kumppaniltani kuinka paljon kello on ja kuinka kauan ollaan oltu täällä. Sain vastaukseksi ”vähän yli tunti ollaan oltu täällä”. Selvä. Koitin puhua järkeäni itselleni että ei tämä vieläkään ole sitä ”varsinaista” synnyttämistä, vaan tällaiselta ne avaavat supistukset sitten varmaan tuntuu. Tätä siis olisi edessä seuraavat ties miten monta tuntia. Jatkoin kaasun hengittämistä ja jokaisen supistuksen jälkeen ajattelin että lähempänä ollaan. Muistan miten minulle tehtiin pcr korona testi. Hengittelin vaan kaasua ja humalaisesta olostani huolimatta tunsin miten supistukset voimistuvat, mutta vieläkään en tuntenut kipua.

Sitten tästä eteenpäin en oikeastaan muista mitään. Mutta kuulemma minun verenpaineeni oltiin mitattu joka oli ihan taivaissa. Kätilöt huolestuivat ja rupesivat mittaamaan vauvan sydänääniä mahani päältä, niitä ei kuulunut. Hälytysnappia oli painettu ja sitten kätilö tajusi katsoa sisääni ja hups, vauvan pää oli jo kuulemma ihan tulossa ulos. Minua käskettin lopettaa kaasun hengittäminen ja ponnistaa niin lujaa kuin ikinä pystyn. Olin ihan ihmeissäni. Seuraavan supistuksen tullessa tein kuitenkin työtä käskettyä ja ponnistin itse ekaa kertaa mukana, tunsin kuinka vauva tuli jokaisella työnnöllä enemmän ja enemmän ulos. Ponnistusvaiheen kesto oli 6 minuuttia. Sain meidän pienen pojan syliini, hänellä oli kaikki hyvin.

Siis mitä just oli tapahtunut, ajattelin. Tuijotin tuota pientä ihmistä käsivarsillani, aivoni tekivät täysillä kierroksilla töitä mutta silti en pystynyt käsittämään. Enhän minä tehnyt mitään mitä olin ajatellut tekeväni synnytyksen aikana. En liikkunut ympäriinsä, en vaihdellut asentoja enkä hengitystapoja, en mennyt veteen enkä mihinkään muuhuinkaan synnytysasentoihin mitä olin ajatellut kokeilevani enkä ollut käyttänyt monia eri kivunlievitys keinoja. Alle kaksi tuntia siitä kun saavuin sairaalaan oli kaikki tapahtunut.

Minulle tuli yksi toisen asteen ja kaksi pienempää repeämää. Olo oli ihmeen hyvä, alapäätä tietysti jomotti ja minua väsytti ihan hulluna, mutta en kuvitellut voivani näin hyvin heti synnytyksen jälkeen. Sitten tästä eteenpäin tuli jälkeisvaihde, minun tikkaaminen, vauvan punnitus ja tarkastus, minun kylvetys, vessassa käynti, verikokeiden ottaminen ja minun yleisen voinnin tarkastus, kipulääkkeet ja ah lopultakin toiseen huoneeseen siirtäminen. Pääsin viimeinkin nukkumaan.

Kylläpäs väsyttää. Heräsin viime yönä 1:30 ja sen jälkeen en enää sitten saanutkaan enää unen päästä kiinni. Hirveä vessahätä ja sen jälkeen alkoivat epäsäännölliset supistukset ja se sellainen jomotus niinkuin olisi suht kivuliaat kuukautiset ( tätä samaa ”menkkakipua” mulla oli eilenkin, mutta se hellitti joskus kuuden maissa iltasella). Kävin pitkin yötä vessassa ja limatulppaa on tullut aika runsaasti ulos sellaisena repaleisena limana. Yhdessä välissä aikataulutin supistuksia ja niitä tuli keskimäärin 8 minuutin välein, eli varmaankin voidaan puhua latenssivaiheesta. Klo 5:15 luovutin ja nousin ylös sängystä, kohtahan me muutenkin nousisimme ylös tekemään aamupalaa. Klo 7 jälkeen kun kumppanini oli jo lähtenyt töihin, päätin koittaa yrittää vielä nukkua. Jonkin verran sainkin nukuttua, mutta sillon tällöin heräsin aina supistuksiin. Osa supistuksista on vähän vaikeampia, mutta osa on jo aikas epämiellyttävän kipeitä. En osaa arvioida ovatko ne sitten jo verrattavissa niihin ”oikeisiin” avaaviin supistuksiin vai onko tämä vasta lämmittelyä. Erotan supistuksen eri vaiheet jo, alkaa jomotuksen omaisena paineena joka vain nousee ja nousee ja leviää eri paikkoihin ja sitten sieltä tulee se kipein piikki joka saa irvistämään ja ähisemään – ja sitten se pikkuhiljaa laskee ja poistuu. Olen koittanut muistaa keskittyä hengitelemään oikein ja pysyä mahdollisimman rentona, mutta ton piikin kohdalla mulla tahtoo vähän mennä se hengittelytahti sekasin. Helpoiten kestän supistelut seisaallaan, makuullaan ne sattuu eniten. Kohta lasken itselleni kuuman kylvyn. 🙂