Äpärä

Olen mielestäni ollut sujut menneisyyteni kanssa jo vuosia, oikeastaan koko elinikäni, jos ei lasketa teinivuosia. Olen käsitellyt kipupisteet, joita jokainen uusioperheen lapsi käy varmasti jossain vaiheessa omassa pienessä mielessä. Toiset pohtii niitä syvällisemmin, toiset vähemmän syvällisemmin. En ole koskaan aiemmin niistä kirjoittanut, enkä edes puhunut. En ole kokenut tarvetta nostaa asioita esille, eikä varmasti pitäisi nytkään, mutta minulla on oikeus. Vai onko? Tämä koko sukuasia on oikeasti ihan kamala käsite, jostain vuodelta miekka ja kirves, kuokka ja hakku. Kuka ihan oikeasti määrittää sen kenet lasketaan kuuluvaksi sukuun ja kenet ei? No joo, ne hiivatin geenit ja sitä rataa, mutta kuinka monelle niillä on enää nyky-yhteiskunnassa hirveän paljon merkitystä? Minusta enemmän sukulaisuuteen kuuluu kaikki muu, kuin verisukulaisuus, En ainakaan itse koe, että se ja se on sukulainen, koska sen suonissa virtaa samaa verta kuin minussa. En koe jotain ”ahaa” elämystä tai sen suurempaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ehkä pitäisi? Vai pitäisikö?

Minä olin, lue OLIN, sujut itseni ja ajatusteni kanssa aina viime viikkoon saakka. Sitten vain tapahtui jotain sellaista jota en ihan äkkiseltään ollut odottanut, ei varmaan meistä kukaan. Asia ei sinänsä minuun suoranaisesti liittynyt eikä liikuttanut tai ainakin näin oletin. Toki olin tietoinen, että jokainen täältä omalla tavallaan, omalla vuorollaan lähtee, kun sen aika tulee.  Minä olen aina tiennyt, että minulla on jossain tuolla maailmalla velipuoli. Sitä ei ole äitini koskaan minulta salannut. Miksi kuitenkaan olisin häntä koskaan kaivannut, koska minulla on aina ollut mitä ihanin perhe, isi, äiti ja veli. PERHE. En ole tarvinnut muuta. Ainoa mitä olin kipuillut, oli se, ettei biologinen isäni ollut koskaan lähettänyt minulle edes postikorttia. Ajatella, olisin halunnut vain postikortin. Vähään olisi tyytyväinen ollut pieni lapsi. Sittemmin olen saanut jutella hänen kanssaan, mutta en silti ole saanut minkäänlaisia selityksiä, miksi minut suljettiin kokonaan ulkopuolelle? 

Elin täysin tietämättömänä suvustani yli parikymppiseksi. Sen jälkeen sain tietää serkuistani,  joita olin koko elämäni kaivannut. Tyttöjä, joiden kanssa leikkiä, tehdä tyttöjenjuttuja. Jakaa salaisuuksia, kuulua johonkin. Minusta tuli kuitenkin katkera. Vihasin tätä tunnetta. Aloin vihata paljon enemmän kuin koskaan aiemmin. Rakastin kyllä serkkujani, mutta en tuntenut kuuluvani mihinkään vaikka meistä tuli hyvin läheisiä. Me kuroimme aikaa kiinni, jonka olimme menettäneet. Minusta tuli synkkä. Joku viisas kuitenkin on sanonut, että katkeruudessa eläminen syö sisältä ja haavoittaa vain itseäsi, ei muita.

Sain esikoisen ja lapseni tähden päätin, että lapsellani on oikeus saada tutustua ukkiinsa. Jossain mieleni sopukoissa ajattelin, että koska biologinen isäni epäonnistui tai niin ajattelin, että hän on epäonnistunut minun kanssa, hän haluaisi korjata virheensä ja tutustua edes osaan minusta uudelleen ja tulihan hänestä ensimmäistä kertaa ukki. Velipuolestani sen sijaan eno. Sekä biologinen isäni että velipuoleni ei koskaan soittanut eikä ole tavannut ketään neljästä lapsestani. 

Järjestin taas tunteeni vuosiksi uudelleen ja opettelin elämään asian kanssa. Hyväksyin, että näin asioiden pitää olla ja biologinen isäni on vain tuntematon mies. Mies, jota en tunne ja joka ei halua minua elämäänsä, siihen on hänellä oikeus. Kuten myös velipuolellani, Aivan samalla tavalla kuin minulla on oikeus olla katkera heille. En kelpaa heille. En tällä statuksella, koulutuksella ja elämällä. Elämällä, jonka hän on itse minulle antanut. Päätin kymmenen vuotta sitten, että he ovat minulle kuolleet. Minulla on vain minun oma perhe, minun äiti, isi ja pikku veli. Sukuni koostuu serkuistani ja heidän vanhemmistaan sekä minun enosta ja hänen vaimosta. Muuta sukua minulla ei ole. Viikko sitten kaikki romahti.

Mutta onko minulla oikeus surra? Ja millä tavalla saan surra? Onko siihen edes oikeaa tapaa, sillä enhän ollut mitenkään kovin läheinen heille. Onko tämä tunne jotenkin tekopyhää vai surenko, koska serkuillani on paha olla? Myötätunto surua? Ei, en tiedä mitä tunnen, tunnen surua, tunnen, että asiat jäivät kesken. En ehtinyt puhua, en ehtinyt kysyä kaikkea mitä halusin. Miksi, miksi helvetissä keräsin kymmenen vuotta rohkeutta soittaa sitä ovikelloa, että olisin setäni kanssa voinut jutella? Miksi minua pelotti niin jumalattomasti mennä ja kysyä niitä kysymyksiä mitä olen ko

 

ko ikäni halunnut kysyä, sillä nyt on liian myöhäistä. Minä tiedän, että minun rakkaimmat serkut eivät koskaan ikinä ajattele minusta pahaa, minä muistutan heistä jokaista omalla tavallani. Olen perinyt heiltä jokaiselta jotain ominaista.

Setäni on siirtynyt jo tähdeksi. Maalliset jäähyväiset hänelle jättää lähisukulaiset. Ei, minä en kuulu heihin. Minua se ei haittaa, sillä en usko siihen, että minun on fyysisesti oltava läsnä jossain, että voin jättää jäähyväiset. Ihmisen sielu on mennyt jo. Kuitenkin sana lähisukulainen nosti pintaan tunteita menneisyydestä. Muistan erään lauseen, jonka eräs ”sukulainen” minulle sanoi:” se, että sinun biologinen isäsi on kerran elämässään erehtynyt, ei tee sinusta minulle sen enempää serkkua nyt kuin koskaan myöhemminkään”. 

Tämän blogin ei ole tarkoitus olla provokaatio kenellekään, vaan toimia lähinnä tukena niille joiden sukulaisuussuhteet eivät ole sieltä helpoimmasta päästä. Niille jotka taistelevat riittämättömyyden tunteiden kanssa ja niiden jotka miettivät miksi en kuulu mihinkään ja jotka haluaisivat kuulua edes johonkin. Se, että olet joskus sinut kipeiden tunteiden kanssa, ei tarkoita etteikö ne tunteet saisi uudelleen aktivoitua kipeitä kohtia eloon ja aloitat alusta asioiden käsittelyn. Minä aloitan taas kerran alusta tämän rallin, enkä todellakaan tiedä mikä on oikein ja mikä väärin. Nyt tässä on enemmän ihmisiä  mukana liikkuvana elementtinä ja huomioon otettavana. Se mikä tämän kaiken lopputulos on tai onko sellaista edes, en voi tietää ja tuleeko lopputulosta edes olemaan jää nähtäväksi. Yksin on äpärän vaikea rakentaa kestävää taloa.

 

Suhteet Oma elämä Syvällistä

Kuinka monesti voi juosta päin seinää ettei koske?

20160503_151331.jpg

Vähälle aikaa tai no jos vähälle aikaa on yli kolmekymmentävuotta niin kai sitä voidaan kutsua vähäksi aikaa sitten, on tuntunut, että juoksen taukoamatta seinään, aina uudelleen ja uudelleen. En vaan kertaakaan oo läpi menny. Joka ainoa kerta olen persielleen tippunu, voitaneen puhua kuinka pitkälle törmäyksestä oon kimmonnut takas. Saavutus toki sekin. Olis voinut periaatteessa laittaa lattiaan aina merkin, jos tänään kimposin perse edellä tuohon kohtaan takas, niin kimpoanko seuraavalla kerralla sentin vai kaks kauemmaks. Niin, että tahallaanko siihen seinään sitten juoksentelen?  Voisihan se toki sekin olla mahdollista meidän aakkosperheessä, mutta nyt ei ole siitä kysymys. Otetaanpa esimerkki ihan elävästä elämästä.

Kokeileppas laittaa yhteen, hirmuisen pieneen huoneeseen parikymmentä telkkaria samaan aikaan päälle ja jokainen televisio eri kanavalle. Sen jälkeen kokeilet seurata jokaista ohjelmaa, mitä sieltä eri kanavilta tulee siten, että pysyt kärreillä ohjelmien sisällöstä. Ettei liian helpoksi mene, niin toimit kotona aivan kuten ennenkin. Leikit lasten kanssa, siivoilet, keskustelet puolison kanssa, puhelimessa, luet kirjaa, olet kuten aina ennenkin, mikään ei muutu normaalista, mutta ne televisiot tuottaa kahtakymmentä eri ohjelmaa, joita sinun olisi koetettava seurata ja muistettava mitä niissä tapahtuu, unohtamatta tietenkään, että kaikissa televisioissa on tietenkin äänet päällä. Kaaosta, eikö totta? Hermostuttaa? Mietit mitä järkeä tässä on? Siinä on järkeä, sinä olet tällä hetkellä minun aivoissani, sinä seuraat minun päässäni tapahtuvaa toimintaa. Tuolta tuntuu minusta koko ajan. Minulla on koko ajan tuollainen hälinä, meteli, ajatuksen juoksu päässä, koetan pysyä ajatusteni tasolla, noukkia sieltä ne tärkeimmät muistiin. Raskasta, eikö vain?

Voit jopa tuntea, että masentaa, alkaa kaikki ahdistaa. Kiukkuat puolisolle, lapsille, ystävillesi, vaikka et sitä tarkoita. Miksikö? Koska haluaisit vain välillä keskittyä siihen yhteen ainoaan asiaan, etkä pomppia monen asian perässä yhtäaikaa. Pään sisäinen kaaos, se hajottaa. Eikö vain? Kuvitellaan, että kuljet kaupungilla, sinä poimit ympäristöstäsi vain sen, mikä sinua kiinnostaa ja loput aistisingaalit kääntyvät automaattisesti aivokuoreltasi pois, ne eivät edes läpäise sinun aivokuortasi. Minä, minä kuljen kaupungilla, minä poimin kaiken. Minun aivokuorta pommittaa tuhannet ja taas tuhannet ärsykkeet ja ne kaikki, aivan kaikki läpäisee tämän kuoren. Ne uppoaa aistikeskukseeni ja tämä aiheuttaa sen, että tuntuu, kuin minulla olisi kaksikymmentä televisiota päällä yhtäaikaa. Tämä kaikki on tahdosta riippumaton toiminto, jolle ihminen itse ei voi mitään. En voi huutaa kaupungilla kävellessä ” lakatkaa läpäisemästä aivokuortani senkin aistisingaalit”. Miettikää nyt, aika nopeaan olisin jossain muualla suljetussa huoneessa kuin omassa.

Tätä ja paljon muuta, ei varmasti, ihan oikeasti kovin moni nentti eli neurologisesti normaali ihminen ajattele. En luettele itseäni vammaiseksi, sitä en ole. Minä sairastan ADD (Attention Deficit Disorder), joka vaikuttaa arkielämääni kaikilla asteilla. En edes puhu periaatteessa sairaudesta vaan lisäominaisuudesta.  Aikuisena todettuna minun on paljon vaikeampi saada tukea kuin jos olisin lapsi. Olenhan pärjännyt tähänkin asti, minun odotetaan pärjäävän myös tästä eteenpäin. Ja pärjään, mutta enkö saisi vihdoin olla vapaa kaikista niistä ärsykkeistä, jos minulla siihen olisi  mahdollisuus ja löytää sisäisen rauhan? En nimittäin tiedä miltä se tuntuu. Voisinko lakata juoksemasta siihen seinään yhä uudelleen ja uudelleen? Ehkä. Voisiko minusta tulla entistä parempi ihminen, parempi äiti, parempi puoliso? Voisinko minä saada itseni takaisin? Saada hymyillä kilpaa auringon kanssa, niinkuin lapsena, saada toteuttaa unelmia? Ehkä.

Ohessa on linkit lasten adhd/add sivustolle, kuten myös aikuisten, joita kannattaa käydä lukaisemassa. Sieltä löytyy paljon mielenkiintoista materiaalia aiheesta.

https://adhdtutuksi.fi/add-tarkkaavuushairio-nuorella/

http://www.adhd-liitto.fi/adhd-tietoa/aikuiset

 

Suhteet Oma elämä Terveys Vanhemmuus