Äpärä

Olen mielestäni ollut sujut menneisyyteni kanssa jo vuosia, oikeastaan koko elinikäni, jos ei lasketa teinivuosia. Olen käsitellyt kipupisteet, joita jokainen uusioperheen lapsi käy varmasti jossain vaiheessa omassa pienessä mielessä. Toiset pohtii niitä syvällisemmin, toiset vähemmän syvällisemmin. En ole koskaan aiemmin niistä kirjoittanut, enkä edes puhunut. En ole kokenut tarvetta nostaa asioita esille, eikä varmasti pitäisi nytkään, mutta minulla on oikeus. Vai onko? Tämä koko sukuasia on oikeasti ihan kamala käsite, jostain vuodelta miekka ja kirves, kuokka ja hakku. Kuka ihan oikeasti määrittää sen kenet lasketaan kuuluvaksi sukuun ja kenet ei? No joo, ne hiivatin geenit ja sitä rataa, mutta kuinka monelle niillä on enää nyky-yhteiskunnassa hirveän paljon merkitystä? Minusta enemmän sukulaisuuteen kuuluu kaikki muu, kuin verisukulaisuus, En ainakaan itse koe, että se ja se on sukulainen, koska sen suonissa virtaa samaa verta kuin minussa. En koe jotain ”ahaa” elämystä tai sen suurempaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ehkä pitäisi? Vai pitäisikö?

Minä olin, lue OLIN, sujut itseni ja ajatusteni kanssa aina viime viikkoon saakka. Sitten vain tapahtui jotain sellaista jota en ihan äkkiseltään ollut odottanut, ei varmaan meistä kukaan. Asia ei sinänsä minuun suoranaisesti liittynyt eikä liikuttanut tai ainakin näin oletin. Toki olin tietoinen, että jokainen täältä omalla tavallaan, omalla vuorollaan lähtee, kun sen aika tulee.  Minä olen aina tiennyt, että minulla on jossain tuolla maailmalla velipuoli. Sitä ei ole äitini koskaan minulta salannut. Miksi kuitenkaan olisin häntä koskaan kaivannut, koska minulla on aina ollut mitä ihanin perhe, isi, äiti ja veli. PERHE. En ole tarvinnut muuta. Ainoa mitä olin kipuillut, oli se, ettei biologinen isäni ollut koskaan lähettänyt minulle edes postikorttia. Ajatella, olisin halunnut vain postikortin. Vähään olisi tyytyväinen ollut pieni lapsi. Sittemmin olen saanut jutella hänen kanssaan, mutta en silti ole saanut minkäänlaisia selityksiä, miksi minut suljettiin kokonaan ulkopuolelle? 

Elin täysin tietämättömänä suvustani yli parikymppiseksi. Sen jälkeen sain tietää serkuistani,  joita olin koko elämäni kaivannut. Tyttöjä, joiden kanssa leikkiä, tehdä tyttöjenjuttuja. Jakaa salaisuuksia, kuulua johonkin. Minusta tuli kuitenkin katkera. Vihasin tätä tunnetta. Aloin vihata paljon enemmän kuin koskaan aiemmin. Rakastin kyllä serkkujani, mutta en tuntenut kuuluvani mihinkään vaikka meistä tuli hyvin läheisiä. Me kuroimme aikaa kiinni, jonka olimme menettäneet. Minusta tuli synkkä. Joku viisas kuitenkin on sanonut, että katkeruudessa eläminen syö sisältä ja haavoittaa vain itseäsi, ei muita.

Sain esikoisen ja lapseni tähden päätin, että lapsellani on oikeus saada tutustua ukkiinsa. Jossain mieleni sopukoissa ajattelin, että koska biologinen isäni epäonnistui tai niin ajattelin, että hän on epäonnistunut minun kanssa, hän haluaisi korjata virheensä ja tutustua edes osaan minusta uudelleen ja tulihan hänestä ensimmäistä kertaa ukki. Velipuolestani sen sijaan eno. Sekä biologinen isäni että velipuoleni ei koskaan soittanut eikä ole tavannut ketään neljästä lapsestani. 

Järjestin taas tunteeni vuosiksi uudelleen ja opettelin elämään asian kanssa. Hyväksyin, että näin asioiden pitää olla ja biologinen isäni on vain tuntematon mies. Mies, jota en tunne ja joka ei halua minua elämäänsä, siihen on hänellä oikeus. Kuten myös velipuolellani, Aivan samalla tavalla kuin minulla on oikeus olla katkera heille. En kelpaa heille. En tällä statuksella, koulutuksella ja elämällä. Elämällä, jonka hän on itse minulle antanut. Päätin kymmenen vuotta sitten, että he ovat minulle kuolleet. Minulla on vain minun oma perhe, minun äiti, isi ja pikku veli. Sukuni koostuu serkuistani ja heidän vanhemmistaan sekä minun enosta ja hänen vaimosta. Muuta sukua minulla ei ole. Viikko sitten kaikki romahti.

Mutta onko minulla oikeus surra? Ja millä tavalla saan surra? Onko siihen edes oikeaa tapaa, sillä enhän ollut mitenkään kovin läheinen heille. Onko tämä tunne jotenkin tekopyhää vai surenko, koska serkuillani on paha olla? Myötätunto surua? Ei, en tiedä mitä tunnen, tunnen surua, tunnen, että asiat jäivät kesken. En ehtinyt puhua, en ehtinyt kysyä kaikkea mitä halusin. Miksi, miksi helvetissä keräsin kymmenen vuotta rohkeutta soittaa sitä ovikelloa, että olisin setäni kanssa voinut jutella? Miksi minua pelotti niin jumalattomasti mennä ja kysyä niitä kysymyksiä mitä olen ko

 

ko ikäni halunnut kysyä, sillä nyt on liian myöhäistä. Minä tiedän, että minun rakkaimmat serkut eivät koskaan ikinä ajattele minusta pahaa, minä muistutan heistä jokaista omalla tavallani. Olen perinyt heiltä jokaiselta jotain ominaista.

Setäni on siirtynyt jo tähdeksi. Maalliset jäähyväiset hänelle jättää lähisukulaiset. Ei, minä en kuulu heihin. Minua se ei haittaa, sillä en usko siihen, että minun on fyysisesti oltava läsnä jossain, että voin jättää jäähyväiset. Ihmisen sielu on mennyt jo. Kuitenkin sana lähisukulainen nosti pintaan tunteita menneisyydestä. Muistan erään lauseen, jonka eräs ”sukulainen” minulle sanoi:” se, että sinun biologinen isäsi on kerran elämässään erehtynyt, ei tee sinusta minulle sen enempää serkkua nyt kuin koskaan myöhemminkään”. 

Tämän blogin ei ole tarkoitus olla provokaatio kenellekään, vaan toimia lähinnä tukena niille joiden sukulaisuussuhteet eivät ole sieltä helpoimmasta päästä. Niille jotka taistelevat riittämättömyyden tunteiden kanssa ja niiden jotka miettivät miksi en kuulu mihinkään ja jotka haluaisivat kuulua edes johonkin. Se, että olet joskus sinut kipeiden tunteiden kanssa, ei tarkoita etteikö ne tunteet saisi uudelleen aktivoitua kipeitä kohtia eloon ja aloitat alusta asioiden käsittelyn. Minä aloitan taas kerran alusta tämän rallin, enkä todellakaan tiedä mikä on oikein ja mikä väärin. Nyt tässä on enemmän ihmisiä  mukana liikkuvana elementtinä ja huomioon otettavana. Se mikä tämän kaiken lopputulos on tai onko sellaista edes, en voi tietää ja tuleeko lopputulosta edes olemaan jää nähtäväksi. Yksin on äpärän vaikea rakentaa kestävää taloa.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *