Kymmenen vuotta lukossa

Istut taas koneen ääreen ja sitä tekstiä ei vaan tule. Tuntuu että kurkussa on pala, joka tukkii sen viimeisenkin hengityksen menevän reiän. Niin, tältä se on jo kohta kymmenenvuotta tuntunut. Jumalauta, oon ammatiltani käsikirjoittaja ja en oo saanu ihan oikeasti kymmeneen vuoteen tekstin tekstiä kirjoitettua. Sama tunne tulee joka kerta. Ahdistus iskee ja itku nousee kurkkuun, hengitys lakkaa. Se on sellainen tunne, että siihen tuntuu kuolevan. Paitsi, että aiemmin oon heittäny koneen syrjään ja antanut olla. Nyt en pakene. Nyt istun tässä ja annan tekstin tulla. Istun ja istun. Niin, kello on menny eteenpäin jo monta tuntia ja edelleen istun. No, istun tässä sitten vaikka hamaan tappiin, mutta kirjotan tän blogin vaikka sihen menis koko loppu elämä. Varmaan sanomattakin selvää, että eipä ole töitä tullut tehtyä kirjotusten parissa, mutta se ei tarkoita etteikö se ammattitaito ois säilyny. Siellä se palo elää kirjoittamiseen koko ajan, sisällä. Minun sisällä. Minä kirjoitan koko ajan mielessä, syvällä sielussa ja mielessä.

Niin monta hyvää tarinaa ja runoa, lastenkirjaa on olemassa, minun päässä. Naurakaa vaan, niin nauraisin itekkin, ellei nää kymmenen vuotta jo itkettäs. Kirjoittamisen kipu on fyysistä, tää on kuin huume jota ei saa. Se koskee, sattuu. Sitä ois pakko saada, mutta en kykene sitä hankkimaan. Ai mikäkö tämän jumin sai päälle? Niinpä. Se onkin sellanen tarina, että siitä saisi kokonaisen dont do that -kirjan kirjoitettua tai vähintään johonkin vertaistukiryhmään luentoa pitämään siitä, miten elämässä voi kaikki mennä päin persettä ja viedä pohjan kaikelta. Sanotaanko nyt näin, että kauniimpaakin on maailmassa tapahtunut, kuin se miksi jumi asettui minuun asumaan.

Positiivista tässä kuitenkin on se, että olen pystynyt suuressa surussa kirjoittamaan kaksi runoa, viimeiset jäähyväiset jättämään sanoin maamalle ja paapalle. Ne ovat spesiaalikertoja, mutta niin olivat hekin. Olen päättänyt, että tämän blogin myötä avaan itseni, avaan sydämeni, avaan lukot ja pystyn kirjoittamaan lopuksi kuten ennen, teen sitä vielä työkseni ja te, arvoisat lukijat olette sen matkan kulkeneet kanssani. Olette olleet mukana koko tämän matkan. Enempää en tällä kertaa kykene jatkamaan, päässä jyskyttää kuin lampaalla, joka on päättänyt sähköaidan kanssa tehdä lähempää tuttavuutta. Joten keep going everybody.

Runo Papalle

Hiljainen kuiskaus viipyili yössä,

ojensi käden turvaisan.

Oli aika jäähyväisten,

lämpimien mutta haikeiden.

Jäi jälkeesi tyhjyys, suunnaton kaipaus.

Nuku unta rauhaisaa, ukki rakas.