Matkajännitystä?

 

Nyt hihnalle laukku
Ja viimeinen kuppi naamaan
Kohta pilvien päältä
Voin muistaa tämän maan
Ei mulla oo tarkkaa suuntaa
Mä menen minne sattuma johtaa
 
– Haloo Helsinki: Maailman toisella puolen
 

Yhdensuuntainen lippu on jälleen taskussa. Kohta on aika pakata rinkka ja istahtaa lentokoneen istuimelle. Itselle tämä on jo toinen kerta, kun lähden maailmalle takki auki ja ei oikein tietoa tulevasta. Matkareitti on tosin aivan sama kuin viimeksikin kaksi vuotta sitten, ensin Balille ja siitä sitten parin kuukauden päästä Australiaan. 

Elämäntyylini aiheuttaa paljon puhetta ja ihmetystä varsinkin sukulaisten ja puolituttujen keskuudessa. Omat vanhempani ovat taitaneet jo aikaa sitten tottua aina uusiin päähänpistoihini. Kun ensimmäisen kerran ilmoitin vanhemmilleni, että lähden yksin reippureissaamaan kolmeksi kuukaudeksi Aasiaan, silloin ajatuksen sulattaminen vei heiltä kauemmin ja piruja maalailtiin seinille. Reissu meni hyvin ja sen jälkeen on tullut useita muita ja vanhempanikin ovat sopeutuneet pikku hiljaan elämäntyyliini. 

Yleisin ihmetyksen aihe on, että millä rahalla oikein matkustan. Vastaus on kaikessa yksinkertaisuudessa sama kuin kaikilla muillakin: töitä tekemällä. Ei minullekaan ne euron setelit puissa kasva. Ensimmäisen vuoden aikana Australiassa olin töissä omenafarmilla, Subwayssa ja sporttibaarissa. Ei mitään hohdokkaimpia töitä, mutta Australiassa maksetaan ihan hyvin ja dollareita jää myös säästöön helposti.

Tällä kertaa olen lähdössä yksin Australiaan ja tämä on ehkä aiheuttanut eniten stressiä. Kaikki muut rullaa omalla painollaan; säästäminen, lentojen varaaminen, vakuutusasiat, pakkaaminen ja kaikkien muiden asioiden järjestäminen koto-Suomessa. En vain pidä yksin matkustamisesta, joten murehdin, että tapaankohan oman henkisiä ihmisiä. Ja koska nyt ei ole kyseessä vain kahden viikon lomamatka, tuntuu tämä erittäin pelottavalta. Suurella todennäköisyydellähän tämä on aivan turha pelko, koska Australiassa on todella paljon reppureissaajia ja ihmisiä on todella helppo tavata.  

Olen saanut kuulla, että olen rohkea, koska uskallan lähteä yksin maailmalle. En pidä itseäni rohkeana. Eikö silloin pitäisi pelätä, jotta voisi olla rohkea? Ihmisiä pelottaa ilmeisesti muiden ihmisten pahuus ja pahansuopaisuus. Onhan se totta, että matkustaja on haavoittuvassa tilassa, kun hän ei välttämättä tunne kulttuuria, kieltä tai ympäristöä. Uskon kuitenkin, että ihmiset ovat hyviä ja auttavaisia. Maalaisjärjellä pääsee todella pitkälle ja omaa intuitiota tulee kuunnella. Näillä yksikertaisilla ohjeilla olen pärjännyt matkoillani erinomaisesti.

 

Matkustaminen on antanut minulle paljon. Kaikkien uusien kokemusten ja upeiden maisemien lisäksi olen tavannnut aivan huikeita ihmisiä ympäri maan. Reissussa uudet tuttavuudet muuttuvat nopeasti lämminhenkisiksi ja läheisiksi ystävyyssuhteiksi, koska normaalia tukiverkostoa ei ole ympärillä. Samanlainen elämäntilanne yhdistää taustoista riippumatta ja yleensä kaikki ovat kauakana kotoa.  

Olen huomannut nyt matkan lähdön lähestyessä ensimmäisen kerran lähtöön verrattuna samanlaista intoa ja jännitystä ei ole enää ilmassa. Tavallaan tiedän jo mitä odottaa. Tällä hetkellä Suomessa rutiinit ja vakaa työ tuntuu hyvältä. Ehkä pientä matkustusväsymystä on ilmassa. Nyt kesälläkin olen asunut vain kavereiden nurkissa ja omaa osoitetta ei missään vaiheessa ole ollut. Haaveilen salaa omasta asunnosta ja säännöllisyydestä. Miten tilanne on voinut kääntyä niin, että se oravanpyörä, josta oli pakko päästä pari vuotta sitten pois, tuntuu nyt melkein kutsuvalta? 

Ehkä tämä reissu jääkin nyt ainakin toistaiseksi viimeiseksi pidemmäksi matkaksi. Tästä syystä aion nauttia matkastani vielä enemmän ja elää päivä kerrallaan. Talven yli on vähintään päästävä ennen kuin edes haaveilenkaan paluusta kotiin. Viime talvi jätti melkein traumat, koska oli niin jäätävän kylmä.