Istun tällä hetkellä kassarilla salaatilla ja siemailen limoncello spritziä ja tuoksuttelen rannalta kantautuvaa grillin tuoksua. Ajattelin kirjoitella tässä mukavasti terassilla löhötessä vähän ajatuksia kilpailumaailmasta.

Miksi kilpaileminen tällä alalla kiinnostaa?

Ensimmäiset kilpailut, joihin osallistuin, oli varmaan 2019 tai 2020, kun olin vielä Rosterissa töissä. Ilmoittauduin Rotisseur Nuori kokki karsintaan ja voitin. Matka siitä olisi jatkunut SM-kisaan, mutta suuren elämänmuutoksen myötä jätin kisat välistä. Seuraavana vuonna osallistuin taas ja voitin aluekarsinnan. Tällä kertaa SM-kisat oli Raisiossa eli Turusta matka oli lyhyt. Vaikka sanotaan, että hopea ei ole häpeä, niin kyllä se silti harmitti. Tosin voitto oli ansaittu, mutta kyllähän se kilpailuhenkisenä kismitti. Nykyisin olen yli-ikäinen näihin karkeloihin.

Olen luonteeltani aika perfektionisti ja jos päätän tehdä jotain, niin teen sen täysillä. Luulen, että tämä toimintamalli tulee kotoa etenkin isältäni, joka insinöörin tavoin tekee asiat just eikä melkein ja viimeisen päälle. Mulle on pienestä asti opetettu, että sen minkä teet, tee kunnolla. Töissä, treeneissä, kotona. Siispä pienet Nuori kokki kisatkin olen aina ottanut tosissaan ja treenannut kuin ammattilainen.

Kisaamisen maailman mut on myös tutustuttanut entinen kumppanini, jolla on vahva tausta kokkimaajoukkueessa. Hän opetti kaiken maailman niksejä liittyen kisasuorituksen kulkuun, misalistoihin, timingiin, pakkaamiseen…you name it. Hän panosti huoltajana ja koutsina mun Nuori kokki kisoihin paljon. Lisäksi sivusta seuraajana opin kilpailumaailmasta kuuntelemalla tunteja ja tunteja selitystä treeneistä ja kilpailusuorituksesta arvokisoista. Näin ehkä kiinnostus kilpailemista kohtaan on kasvanut.

Mulla on kilpaurheilutausta ja kisaaminen urheilussa on ollut mukana noin 10-vuotiaasta asti. Olisin halunnut jo kokkikouluaikana osallistua kisoihin, mutta koska kävin yo-pohjaisena, olin vuodella yli-ikäinen pari SM-kisaan, Taitajista puhumattakaan. Harmi, että meille ”väliinputoajille” ei oikeen kouluaikana ole mitään kisoja. Nuori kokkien jälkeen seuraava on käytännössä Vuoden kokki, jossa taso nouseekin sitten huimasti.

Täytyy myöntää, että oli todella lähellä, että olisin hakenut Vuoden kokkiin jo tämän vuoden alussa. Kuitenkin…koin henkisen väsähtämisen alkuvuodesta ja sen myötä oli pakko lyödä jarrua itselleni. Huono henkinen vointi näkyi töissä ja koin, että vaikka kuinka haluaisin hakea Vuoden kokkiin ja samaan aikaan San Pellegrinon kisoihin ja tehdä sitä sun tätä, ei se tässä kohtaa olisi järkevää, vaan työt menee kaiken edelle. Miksi tehdä paskasti monta asiaa, kun voi tehdä vähemmän asioita, mutta kunnolla. Eikä mikään projekti, kilpailuun valmistautuminen tms ole oman terveyden arvoinen.

Olen päättänyt, että ensi vuonna (mikäli tilanne sallii) haen ehdottomasti mukaan Vuoden kokkiin. Innostun pelkästä ajatuksesta suunnitella ja treenata alkukarsintatehtävää. Voihan se olla, että taidot ei vielä riitä semifinaaliin tai finaaliin, mutta ei musta koskaan tule Vuoden kokkia, ellen koskaan yritä. Jostain on lähdettävä. On vain mentävä ja tehtävä! Koen, että kilpaileminen kannattaa vaikkei välttämättä pärjäisikään.

Kilpailuita varten treenatessa tulee pakostakin mentyä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta samalla myös selkeentyy ajatus omista heikkouksista ja vahvuuksista. Paineensietokyky, sisu ja motivaatio kasvaa myös työelämässä. Lisäksi kilpailut ja kilpailumaailma on todella hyvä mahdollisuus kontaktoitua ja tutustua uusiin ihmisiin ja oppia muilta. Parhaimmillaan kilpaileminen antaa lisäboostia omaan päivittäiseen työhön.

Valitettavasti naisia ei ole nähty montaakaan Vuoden kokeissa viime vuosina. Toivotaan, että ensi vuonna asia muuttuisi 😉Tästä aiheesta on puhuttukin paljon ja aina kysellään, että miksei naisia ole enemmän kisakeittiöissä, vaan suurin osa on miehiä. Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että todennäköisesti naisia ei vaan hae kilpailuihin niin paljon suhteessa miehiin. Naiskeittäjien keskuudessa on kyllä potentiaalia ja todella kovia kokkeja, mutta kaikkia ei kilpaileminen vaan kiinnosta ja se on fine. Eikä loppujen lopuksi sillä ole väliä, onko voittaja nainen vai mies kokki, kunhan paras voittaa. Toisaalta olisi hieno edustaa ”vähemmistöä” kisoissa ihan silläkin, että haluan omalla toiminnallani aina inspiroida muita ja rohkaista muita yrittämään.

Mulle on ollut aina  tärkeää tietyllä tapaa näyttää, että kyllä täältä pesee ja tää mimmi on kova! Kuitenkaan kenenkään ei pitäisi voittaa taustojen takia, kuten työpaikan, sukupuolen tai erilaisten suhteiden ansiosta, vaan yksinkertaisesti taitojen. En haluaisi koskaan voittaa kisoja, koska voittajaksi haluttaisiin nainen, vaan haluan voittaa, koska olisin paras! Kilpailuissa kaikkien tulee olla samalla viivalla, edustaa ylpeydellä firmaansa ja etenkin itseään.

Tässä on onneksi pitkä syksy aikaa kehitellä ajatusta seuraavista Vuoden kokki karsinnoista ja treenata niitä silmällä pitäen ja miksei, ehkä tämä aina yksilöurheilijana tunnettu löytää joskus tiensä esim.kokkimaajoukkueeseen?

Ihanaa kesäistä viikonloppua!

-Maikki, Vuoden kokki vuosimallia XXXX ?? 😉

Takana on upea Nollan syntymäpäivä ja Switch off -viikonloppu. Saatiin aivan upeita vieraita ja koko tunnelma talossa oli ihana! Juhlittuamme Nollan syntymäpäiviä ravintola-alan kolleegoiden kanssa, sain inspiraation kirjoittaa uuden postauksen. Siispä kone syliin ja Paavon kanssa parvekkeelle naputtelemaan. Tästä puuttuu vaan lasi viiniä vierestä..

Kuten blogin otsikkokin kertoo, tämän päivän aiheena on tiimityö ja ehkä laajemmin yhteisöllisyys ravintola-alalla. Someaikakautena on todella helppo seurata eri ravintoloita ja kokkeja niin Suomen, kuin ulkomaiden skenessä. Kontaktoiminen  on helpompaa, ja esimerkiksi Instagram helpottaa meitä kokkeja pysymään ns. ”skenen sisällä”. Oma fiilikseni somesta tässä mielessä on erittäinkin positiivinen. On mielenkiintoista seurata mitä muut tekee ja helppo osoittaa tukea ja kannustusta myös muille, sekä ”shoutouttaa”muita, ja tietenkin saada omaa tekemistä esille.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että lähes kaikki entiset kolleegani eri ravintoloissa ovat olleet huipputyyppejä. Tosi erilaisia ja eri elämän osa-alueilta, eri ikäisiä ja eri kansalaisuuksista, mutta kaikki ovat olleet pääosin mukavia ja heidän kanssaan on ollut ilo tehdä töitä. Tunnen välillä huonoa omaatuntoa siitä, etten enemmän pidä yhteyttä näihin ihmisiin. Kyse ei ole siitä etteikö välttämättä kiinnostaisi, vaan siitä, että aikaa ei vaan riitä ihan kaikille. Silti ajattelen heitä lämmöllä ja muistelen hyviä yhteisiä hetkiä.

Se on sanomattakin selvää, että keittiössä ja ravintolassa yleensäkin hioutuu yhteen aika vahvasti, koska tehdään niin tiiviisti yhdessä töitä. Töiden lomassa tutustutaan, jutellaan, avaudutaan, nauretaan (hysteerisestikin), joskus jopa itketään ja kirotaan. Opitaan tuntemaan kumppanit, lapset, kissat, koirat ja vanhemmat.

Serviisipaineet koetaan yhdessä, ollaan yksi tiimi, jossa jokaisella on oma paikka, mutta silti sama päämäärä. Kolme parhainta ystävääni olen löytänyt juurikin työpaikalta. Kaksi tarttui mukaan jo 2018 ja heidän kanssa olen kokenut yhdessä helvetin ja enemmänkin. Nykyään he ovat minulle läheisempiä kuin biologinen perheeni ja ovat osa valittua perhettäni. Uusin lisäys tarttui mukaan noin vuosi sitten; sielunsisko, jonka kanssa koskaan ei ole tylsää tai lopu puheenaiheet.

Toukokuussa osallistuin ravintola Palacessa järjestettyihin Michelin gaalan prepartyihin. Oli niin kiva päästä tutustumaan alan huippuihin ja kolleegoihin eri ravintoloista. Sama tunne oli eilen. Monien ravintola-alan ihmisten kanssa moroteltiin, keskusteltiin yhteisistä tutuista, jaettiin kokemuksia ja naurettiin.

Yhteistyössä on voimaa!

Eilen kävin erään tutun kokin kanssa aamu kolmelta silmiä avaavan keskustelun. Puhuimme mm. siitä miten usein ravintola-alan joukosta erottuu ne ihmiset, jotka kannustavat muita, ovat sosiaalisia, kontaktoituvat, ja sitten ne, ketkä puhuvat selän takana pahaa, mollaavat ja kadehtivat. Valitettavasti molemmat toimintatavat nähdään ja kuullaan ja sana kierii nopeaa. ”Sitä saa mitä tilaa” ja se millaista energiaa välität ulospäin, sitä saat myös takaisin. Mä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi pitäisi painaa muita alas tai vähätellä nostaakseen itseään ylös. Tunnen tällaisia ihmisiä ja olen saanut osani tästä ja se on vahvistanut käsitystäni siitä, että en koskaan, nyt tai tulevaisuudessa halua olla sellainen. Haluan ennemmin nostaa muita ja jos olen sitä mieltä, että joku tekee todella siistiä safkaa tai jollain on super konsepti, miksen kertoisi sitä hänelle?

Tiimi on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Pieni kilpailu on tervettä keittiön sisällä, sillä se saa yrittämään enemmän, mutta en ole koskaan ymmärtänyt toisten sabotointia tai ns. ”bussin alle heittämistä”. Ehkä uskon hyvään ja pahaan karmaan liikaa. Ja siihen että m*lkku on m*lkku, vaikka voissa paistaisi. Suomessa on aika tiivis ravintolayhteisö ja se on mielestäni ihan super juttu! Mä ainakin nautin tilanteista, kun keräännytään yhteen ja pidetään yhdessä hauskaa, työpaikkaa, sukupuolta, ikää, kokemusvuosia tai vaikka kansalaisuutta katsomatta. Kaikilla meillä kokeilla on kuitenkin samanlainen ruokaa ja kokkaamista rakastava sydän ja sisällä joku intohimo tai palo tähän, olkoon se suuri tai pieni.

Olen onnellinen siitä, että saan tehdä nykyiselle työnantajalleni Albertille töitä. Jokainen työpäivä alkaa sillä, kun saavun paikalle ja me halataan… usein myös lähtiessä. Kysytään mitä kuuluu ja miten menee. Eikä se syö yhtään hänen auktoriteettiään tai uskottavuutta kokkina tai esihenkilönä muiden silmissä, päinvastoin. Olemme tiimi ja meitä pitää yhdessä molemminpuolinen kunnioitus toisiamme kohtaan tiimin kesken. Parhaillaan tiimissä on sellaista raakaa potentiaalia ja voimaa, että kun kokit lyö voimansa yhteen, ollaan vahvempia kuin kukaan olisi yksinään.

Olen tavannut upeita ihmisiä vuosien varrella ravintola-alalta ja en malta odottaa ketä kaikkia pääsen vielä tapaamaan. Koska vaikka ruoka olisi kuinka hyvää, et sä muistele vuosien päästä välttämättä annoksia, joita olet tehnyt, vaan ihmisiä joiden kanssa olet ne tehnyt 🙂

Ihanaa laiskaa sunnuntaita!

-Maikki