”Teillä varmaan syödään kotona aika hyvin?”

”Mitä kokkaisit mulle? Vinkvink”

”Mahtaako sitä jaksaa enää kotona kokkailla, kun päivät tekee ruokaa?”

Nämä on ehkä useimmiten kuulemani lauseet ravintola-alan ulkopuolella olevilta ihmisiltä. Ajatus gourmet illallisista kotona, valmiudesta aina kokata jokaiselle Tinder-matchille tai päinvastoin siitä, että kokkaaminen olisi kotona pitkän työpäivän jälkeen jotenkin vastenmielistä. Haluan selventää, että minä en ole kotikokki. Kaikki arvostus niille, ketkä harrastelee kokkaamista ja nauttii kotona niitä viiden ruokalajin illallisia. Voin paljastaa, että vaikka olen korkealla tasollakin kokkaileva kokki, en tee kotona samanlaista ruokaa kuin töissä. Never! Meillä kotona on aina mutsi tehnyt perus arkiruokaa, kuten jauhelihakastiketta, keitinperunaa ja porkkanaraastetta. Sama linja jatkuu edelleen, vaikkakin porkkanaraaste on jäänyt kouluruokatraumojen myötä unholaan. Tietyllä tavalla on totta, että jos teet 12h työpäivän ja hikoilet grillin tai hellan ääressä, joskus valmisruoka tai mäkkisafka maistuu vaan niin hyvälle, mutta itselle arkea se ei ole. Lemppari kotiruokia puolestaan on uunifetapasta (helppo ja nopea) ja riisi+tonnikalamötkötys tai ns.nistipata. Näissä on myös makrot kohdillaan!

Onhan se totta, että kokki on usein aina tekemisissä ruuan kanssa. Ainakin itse kuulun niihin kokkeihin, jotka ei koskaan sano ei, jos ystävä haluaa viettää iltaa ruuan ja viinin parissa (paitsi jos lompakko huutaa tyhjyyttään) tai keväällä, kun villiyrtit alkavat kasvaa ja luonto tarjoaa parhaita antimiaan säilömiseen yms. Minulla ruoka kulkee mukana kaikkialla. Kaupassa, torilla ja matkoilla erinlaiset elintarvikkeet, raaka-aineet tai ravintolat kiinnittää huomioni samalla tavalla kuin söpöt koiranpennut. Lause jää kesken ja ajatus ponnahtaa ruokaan. Havahduin kerran puhuneeni varmaan 15-20min pelkästään italialaisista tomaateista ystävälleni Tiinalle, kun istuimme Turun Fazer Cafessa. Siinä lienee syy, miksi usein myös elämänkumppanit on löytyneet ravintola-alan sisältä; Aina löytyy puhuttavaa.

Muistan olleeni jo teini-iässä kiinnostunut ruuanlaitosta. Kilpa-aerobic kisamatkoilla Scandic-hotelleissa yöpyessä mietin hotellin ravintolassa astioita, kurkin keittiöön aina oven avautuessa ja tutkailin tarjoilijoiden toimintaa. Rekisteröin kaiken ja halusin maistaa kaikkea uutta. En vain syönyt, vaan maistelin ja analysoin. Peruskoulun päättyessä minulle oli selkeää, että minusta tulee kokki, mutta en halunnut käydä kokkikoulua kusisessa Kajaanissa. Sitäpaitsi lukiossa oli 9,3 keskiarvoiselle liikaa mielenkiintoisia aineita, mitä halusin opiskella, kuten kemia ja terveystieto. Suunnitelma oli selvä…Ensin lukio, sitten intti, jonka jälkeen kokkikouluun Turkuun tai Helsinkiin, josta matka jatkuisi Restonomiksi ja kohti huippukeittiöitä. Restonomiksi en ole vielä opiskellut, koska minulle on aina ollut selvää, että kilometrejä täytyy kerätä alle, jotta voi johtaa keittiötä, ja niitä tässä on muutama vuosi kerätty.

Nyt kun olen pohjustanut miksi olen tällä alalla, on ehkä helpompi ymmärtää minkä ympärillä arkeni pyörii. Ruuan. Edellisessä postauksessa manitsinkin kokkiopettajani Jyrin, jolle olen pienen elämäni velkaa. Hän kertoi meille keltanokille heti ensimmäisinä päivinä raa’at faktat:

-Kaveriporukkanne tulee vaihtumaan duunikavereihin ja ravintola-alan ihmisiin ja elämästä luonnollisesti tulee osa muista kavereista karsiutumaan (pitää paikkansa).

-Olette töissä aina silloin kun muut on vapaalla; iltaisin, viikonloppuisin ja juhlapyhinä. (Osittain pitää paikkansa).

-Palkka on paska ja työpäivät pitkiä, mutta silti tää on ihan parasta. (Pitää paikkansa, vaikkakin suunta on positiivinen)

Todettakoon, että kukaan täysin tervejärkinen ei ole kokki, tai edes tarjoilija ammatikseen. Pieni masokismi, kierous tai joku muu aivovamma täytyy olla, että haluaa tehdä tätä henkeen ja vereen. Jos sinulla ei ole intohimoa ruokaan ja ravintola-alaan, loppuu usein kokkaaminen lyhyeen. Monelle tämä onkin ns.läpikulkuammatti, mutta on myös meikämandoliineja, joille ruoka ja ruuanlaitto on elämänura.

Millainen on sitten kokin viikko?

Surprise, surprise..herään aamulla. En aikaisin. En koskaan, ellei ole pakko. Olen yöeläjä ja rakastan iltavuoroja. Kahvi kuuluu jokapäiväiseen elämääni ja aamut pyhitän kroppani ja mieleni herättämiseen, kunnes keksin jonkun projektin tai alan siivoamaan. Aamupäivä (jolla käsitän kaikkea n. klo 13 asti) on parasta aikaa myös kuntosalitreenille. Duuniin mennään ajoissa, mielellään 15min aiemmin kuin vuoro alkaa. Duunissa keskellä misamaratoonia ei puhelinta ehdi tai edes halua katsoa ellei ole pakko. Henksuruuan aikana somea voi selata, mutta usein sekin menee duunikavereiden kanssa jutellen. Olen ollut onnekas, että minulla on pääosin ollut vain ihania työkavereita, joista osa on lunastanut paikkansa minun valittuun perheeseen ja heistä on tullut läheisimpiä ihmisiä elämässäni. Siispä ei ole yhtään omistuista, että 10h yhteisen aamuvuoron jälkeen lähdetään samana iltana vielä Sofian kanssa kävelylle Lauttasaareen.

Aiemmin en ole osannut erottaa työtä ja vapaa-aikaa ja se onkin kostautunut muutaman kerran pahastikin. Etenkin vuosi 2022 oli itselleni rankkaa aikaa oman mielenterveyteni kanssa burnoutin partaalla. Olen oppinut ”kantapään kautta”paremmin kuuntelemaan itseäni ja käsittelemään tunteitani sen sijaan, että tukahduttaisin ne työllä. Luonto, mieluisat harrastukset, liikunta ja tanssi ovat olleet pelastukseni. Tärkeintä on, että viikonloppuisin (joka on meille kokeille yleensä su-ma) tekee kaikkea sitä, mistä nauttii ja osaa myös ottaa aikaa yksin. Vastamelukuulokkeista Harry Potter äänikirjaa samalla, kun keräilee villiyrttejä metsässä tai palasaippuoiden ja villasukkien tekemistä kotona.

Vaikka työni vie paljon arjestani aikaa ja on vuorotyön myötä on vaikea sitoutua esim. ohjattuihin harrastuksiin, en koe silti jääväni paitsi juuri mistään. Suunta ravintola-alalla on oikea ja monet työnantajat ovat alkaneet ymmärtää, että 16h päivän sijaan on tehokkaampaa ja kestävämpää tehdä 8h työpäivää ja tukea työntekijöiden työ-vapaa-aika balanssia. Tottakai uhrauksia olen joutunut tekemään työni myötä ja jäämään myös pitkän välimatkan myötä pois perhejuhlista, sukulaisten ylioppilasjuhlista tms, mutta kaikki nämä ovat tiedostettuja ”riskejä”, kun ryhdyin tälle alalle. Vaikka työviikot saattaisi joskus venyä lähemmäs 60 tuntisiksi, elän nykyään onnellista, tasapainoista elämää itseäni ja kehoani kuunnellen.

-Maikki