Imetyksestä

Minä täysimetän, koska olen valinnut niin. Se ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys, ei pelkästä tahdosta ja valinnasta kiinni, eikä takuulla pelkästään omaa ansiotani, vaan monien asioiden summa. 

Moni ajattelee imetyksestä etukäteen suunnilleen niin, että a) tissi suuhun ja se on siinä, b) miksei se onnistuisi/mikä siinä on vaikeaa? TAI sitten c) Äitini ei pystynyt imettämään joten minäkään tuskin pystyn (oikeasti, näitä on!) ja d) kyllä ne kätilöt siellä synnärillä sitten neuvoo. 

No niin neuvoo, mutta oleellista olisi kuitenkin ottaa etukäteen selvää asioista, koska arvatkaapa kuinka hyvin ne asiat jäävät päähän kun ne synnytyksen jälkeen väsyneenä ensi kerran kuulee? Eivät muuten kovin hyvin. Lisäksi homma on usein hieman monimutkaisempi kuin ”tissi suuhun ja menoksi”, vaikka se siltä usein vaikuttaa ulkopuolisen silmään, varsinkin sitten kun imetystä on työstetty niin paljon että ollaan siinä pisteessä. Kaikki eivät koskaan ole.

Vastasyntynyt tissillä.

Olosuhteet vaikuttavat todella paljon. Minä synnytin spontaanisti käynnistyneen synnytyksen päätteeksi alateitse täysiaikaisen, hyvävointisen vauvan, joka nostettiin heti ihokontaktiin ja sai olla siinä ensi-imuihin asti, ja jolla ei ollut ylimääräisen seurannan tarvetta eikä matalan verensokerin riskitekijöitä, enkä vuotanut paljoa verta ja olin tolkuissani ensi hetket. Siinä on jo kuulkaa aika monta tekijää, jotka edistävät imetyksen onnistumista, ja joihin en itse ole voinut vaikuttaa. Roppakaupalla tuuria siis. Kaiken tiedon ja koulutuksen kanssakaan en olisi välttämättä onnistunut sektion jälkeen, ennenaikaisen lapsen kanssa tai vaikka raskausdiabeteksesta johtuvien vauvan matalien verensokerien kanssa.

Kesätyttö tissillä.

Tietoa minulla on, sitä toki voi jokainen odotusaikana hankkia ja niin kannattaa tehdä. Sen lisäksi löytyy kokemusta erilaisten (alkuvaiheen) ongelmien ratkaisemisessa, ja sitä taas ei ensikertalaisella oikein voi olla valmiina normaalisti. Muttei imetys näillä eväilläkään ole ollut varsinaisesti helppoa, vaikka niin jossain postauksessa väitinkin (ah ne alkuajan hormonit..). 

Ensi-imetys sujui meillä hyvin. Sen jälkeen vauva ei kuitenkaan nukkunut juurikaan, vaan roikkui rinnassa koko yön. Makuulla ei tahtonut löytyä hyvää otetta, joten vasta kun pääsin istumaan, homma alkoi sujua. Silti vaati parin päivän harjoittelun sekä vauvalta että minulta saada imuote toimimaan, kaikissa asennoissa. Välillä mentiin ”tissi suuhun ja se on siinä” -meiningillä, jos tähtien asennot olivat kohdallaan, välillä taas en uskaltanut liikkua jottei juuri kohdilleen saatu ote irtoa. Vieläkään en mielelläni imetä makuulla, koska se on vaikeampaa siten.

Iltatissillä.

Univelka. Sairaalassa ja siitä eteenpäin kotona tyttö söi alkuun 1-3h välein, mikä yhdessä etukäteislypsämisen kanssa nostatti maidon nopeasti, kahdessa vuorokaudessa. 8 viikon ikäisenä yön ensimmäinen unipätkä oli vielä yleensä 2,5-3h, nyt 12 viikon iässä suunnilleen 3-5h. Edelleen meillä herätään ainakin 2 kertaa yössä tissille. Joskus toivoisin, että vauva suostuisi juomaan pullosta muutoinkin kuin äärimmäisessä nälässä (on testattu ja totuteltu, pääasiassa huonolla menestyksellä), jotta voisin joskus nukkua pidempään kuin sen 3h kerralla. Edes yhden yön, silloin tällöin.

Mökkitissillä.

Aika. Imetys voi pahimmillaan viedä suurimman osan hereilläoloajasta. Ensimmäiset 2 viikkoa tyttö söi 20-30 min kerrallaan ja nukkui usein sen 2h välissä. Tiheän imun kausia on ollut 2-4 viikon iässä, 6-8 viikon iässä, 11-? viikon iässä ja aina kun on kuuma (ei muuten jää montaa viikkoa aina noiden kausien välille normaalia elämää!!). Silloin syödään koko ajan, ympäri vuorokauden. Paljon muuta ei ehdi tehdä, ja suurin osa kotitöistä, ruoanlaitosta, kaupassa käynneistä ym jää miehen vastuulle. Joskus olisi mukava olla hetki niin, ettei tarvitse olla jatkuvassa hälytysvalmiudessa kaivamaan daisari esiin koska vain (ja voisi pukeutua muihinkin kuin imetysystävällisiin vaatteisiin!). Ajan kanssa tämä alkaa syödä henkistä jaksamista, kun on itse ainut henkilö, joka voi vastata vauvan ravinnontarpeeseen.

Ne ongelmat. Ensin vauvan on syötävä koko ajan, jotta maito nousee. Sitten tulee suihkutissit, ja vauva kakoo ja puklailee viikkoja ennenkuin oppii pärjäämään suihkujen kanssa, samalla kun itse googlettaa vinkkejä ja kokeilee imettää selältään, päällään seisten ja kymmenen kertaa peräkkäin samasta rinnasta. Sitten kun se sujuu, kaikki on hyvin hetken, kunnes iskee sammas, joka pitäisi hoitaa aina syömisen jälkeen – eli siis noin joka toinen tunti? Ja sitten saapuvat rintaraivarit. On muuten hauskaa yrittää imettää lasta, jolla on nälkä mutta joka ei väsyneenä halua syödä, koska sitten nukahtaa (ja kukapa nyt nukkua haluaisi, en minä ainakaan..öö?) Joskus kiukun syy on se, että typerä äiti tarjoaa väärää rintaa (tähän ei ole löytynyt vielä mitään vedenpitävää logiikkaa). Joskus tissi kelpaa vain siten, että minä seison ja vauva on pystyssä, vaaka tai edes vino ei kelpaa. Joskus vauvaa saa katsoa, joskus ei. Tällä hetkellä alkuraivosta päästään yli siten, että joku heiluttaa a) vauvan jalkaa, tai b) koko vauvaa. Siis sillä lailla tärisyttää tai hytkyttää. Herra tietää miksi. 

Kaikkien näiden asioiden äärellä imetys täytyy valita, uudelleen ja uudelleen, päättää jaksaa vielä vähän. Ja sitten toisaalta, kun kaikki on hyvin ja vauva imee kauniisti, tuijottaen räpsyripsiensä takaa rakastuneesti silmiin koko syönnin ajan, tai hymyilee onnellisena koko naamallaan kun näkee sinut (ja boobsit, nykyään kuitenkin katsotaan ensin silmiin ja sitten vasta tissejä).. silloin se on sen arvoista, uudelleen ja uudelleen.

Ja sitten toisaalta, kun ei pullo kelpaa, niin eihän tässä paljon vaihtoehtoja enää ole.