Teleportaatiota ja lattemutseilua

Mä olen nyt takkuisista öistä ja muusta huolimatta sinnikkäästi lähtenyt joka päivä johonkin kotoa vauvan kanssa. Eilen sovin oikein lounastreffit Hakaniemeen. Junasta haitarinsoiton säestämänä ulos astuessani tunsin kuplivaa iloa – tässä sitä vaan muina lattemutseina käydään lounastreffeillä stadissa. Lounas sai jatkoa Hakaniemen rannasta ja jätskistä, Stockan lastenvaateosastosta ja lopulta satamasta ja oluesta terassilla kuuman ilta-auringon alla. Päivä oli upea ja tuntui vielä ihan kesältä. Kukaan ei katsonut rumasti vaikka istuttiin vauvan kanssa terassilla, eikä kukaan edes kommentoinut julki-imetystä (salaa olin vähän pettynyt, koska olisin halunnut sanoa tiukasti takaisin!). Parasta oli kuitenkin se, että vauva nukkui kokonaiset kolmet pitkät päiväunet ja saavuimme kotiin iltaruoalle hyväntuulisina kikatellen. Ja seuraavan yön vauva nukkui pitkästä aikaa niin hyvin, että hämmästyi aamulla asiaa itsekin.

Lattemutseilua Hakaniemessä

Ennenkuin jäin kotiin kahdestaan vauvan kanssa, en oikein osannut samaistua muiden tarpeeseen lähteä koko ajan johonkin. Nyt ymmärrän sen täysin. Päivä tai kaksi kotona on kiva rauhoittua, mutta multa loppuu äkkiä viihdytysideat, ja vauva selvästi kyllästyy katselemaan vain mun naamaa (no hei, viimeiset kaksi kuukautta sitä on koko ajan viihdyttänyt 4-25 ihmistä). 

Luulen myös, että jos olisin mun vauva, epäilisin että nukkuminen on tapa teleportata. Päivällä se nukkuu siirtymät vaunuissa tai repussa ja herää aina uudesta paikasta. Ja yleensä viimeisiltä unilta herätään kotiin tullessa (ehkä se nukkuu reissussa niin hyvin siksi, että yrittää epätoivoisesti herätä kotoa!). Yöllä unessa voi maagisesti matkustaa oman sängyn ja meidän sängyn välillä. On se ihmeellistä.

Ps. Juuri tuli 5kk täyteen ja tänään tyttö oppi ryömimään taaksepäin! Mun vauva ei ole enää pieni sylivauva. En kestä!