Imetyksen ihme
Olen tällä viikolla, muutama päivä sitten, näihin aikoihin imettänyt tasan kahdeksan kuukautta (kirjoitin tämän silloin, kun oli tasan 8kk täynnä, mutta elämä tapahtui..). Näinä kuukausina imetys on ollut minulle jatkuva ihmetyksen ja ilon aihe, silloinkin kun se on aiheuttanut harmaita hiuksia ja univajetta.
Ennen omaa lasta minulla oli laaja teoreettinen tietopohja imetyksestä, imetysohjaajakoulutus ja rutkasti käytännön kokemusta imetyksen alkutaipaleesta ongelmineen ja onnistumisineen (ja nyt olen unohtanut sen kaiken!). Olen ohjannut satoja, ellen jopa tuhansia naisia vauvoineen imetyksen saralla. Silti imetys on tuonut tullessaan monia asioita, joihin en mitenkään osannut valmistautua, ja joihin ei kaiketi täysin voikaan ennenkuin ne itse kokee. En väitä, että äitiys automaattisesti tekisi minusta parempaa kätilöä, mutta näkökulmaa se totta vie on tuonut.
Se, miltä imetys fyysisesti tuntuu, on hassua, ja sitä on vaikea kuvailla. Luulisi, että sattuu, kun vauva nappaa herkän nännin syvälle suuhunsa, ja etukäteen sitä pelkäsinkin, mutta se ei minusta ole tuntunut koskaan siltä miltä sen kuvittelisi tuntuvan, kun imetystä katsoo sivusta. Alun kipeyskin oli enemmänkin sitä, että nännit olivat yhtäkkiä niin kovalla käytöllä, kuin sitä että itse imetys varsinaisesti olisi sattunut (pikku vinkki: lansinohia nänneihin ennen synnytystä ja joka imetyksen jälkeen!). Ja jos rehellisiä ollaan, niin kuukausien kuluessa nännit ovat kyllä myös turtuneet, niin että pieni pureskelu ei tee enää nykyään yhtään niin pahaa kuin ennen.
Heruminenkin tuntuu, enemmän ja erilaiselta kuin arvasin etukäteen. Rinnat pingottuvat, ja niiden täyttymisen tuntee. Tuntuu erikoista kihelmöintiä ja virtausta. Jossain vaiheessa tunne menee ohi, mutta jos vauva jatkaa tarpeeksi kauan, sama toistuu, tai jos omaan mieleen tulvahtaa hellyys pientä katsellessa, niin rinnat vastaavat siihen välittömästi ja sen tulvahduksen tuntee. Miten erikoista, outoa ja upeaa.
Eniten olen kuitenkin yllättynyt imetyksen ja sen tuomien tunteiden monimuotoisuudesta. On alun haparoivaa harjoittelua, pitkiä imetyssessioita, pikaisia hörppyjä lennosta, hätäisiä leikkien lomassa otettuja imuja ja puoliunisia hetkiä, jolloin aika pysähtyy ja kumpikin on hellä, pehmeä ja täynnä rakkautta. On vaiheita, taisteluita (3kk iässä lempinimeni tytölle oli taistelujänis), kikkoja, yrityksiä ja erehdyksiä, kastuneita paitoja, pakottavia rintoja, tyhjiä pusseja (kyllä, nyt on tultu siihen). On päiviä ja öitä, jotka ovat pelkkää imetystä, ja nykyään myös niitä, jolloin tietää kyllä pakosti jossain välissä imettäneensä mutta ei muista missä ja kauanko. On vauva, joka silmät suljettuina imee tunteja, ja vaapero, joka tuijottaa rakastuneesti silmiin syödessään, tai repii ja hakkaa paidanreunaa samalla kun kääntyilee, potkii ja vilkuilee ympärilleen ”syödessään”. Ja kaikki siltä väliltä. Joka vaiheessa olen ajatellut, että tämän täytyy olla suloisinta ikinä, ihan vastasyntyneestä tähän päivään saakka, ja sitten tulee aina jotain suloisempaa. Muita ohjatessani pääsin osalliseksi vain alun ihanista hetkistä, enkä tiennyt ollenkaan, miten hellyttävä voi olla puolivuotias rinnalla, tai kahdeksankuinen silittäessään hellästi rintaa tai hymyillessään sen nähdessään.
Imetys on niin paljon muutakin kuin pelkkää ruokaa vauvalle, ja vasta nyt isomman vauvan kanssa sen todella näkee kunnolla. Se on myös hurjan intensiivistä ja vaativaa äidille, vielä kauan alun haasteiden jälkeenkin. En enää yhtään ihmettele, etteivät kaikkien resurssit riitä siihen: moneen kertaan matkan varrella olen epäillyt omiakin. Jos vauva-arkea tai omaa jaksamista varjostaisivat jotkin isot hankaluudet, imetys olisi helposti sellainen, mistä karsia oman jaksamisen takia, ja vaikka se on surullista, ymmärrän sitä nyt paremmin kuin koskaan. Imetys ei ehkä sittenkään ole se helpompi vaihtoehto ruokkia vauvaa.
Keholle se on kovaa. Imetys imee mehut, vie vitamiinit, tiristää lopunkin energian, jos ei muista pitää itsestään huolta. Hiuksille se ei tee hyvää, eikä aina muutenkaan – hormonaaliselta kannalta mennään vaihdevuosien tasolla. Kroppa on pehmeä ja roikkuva, samoin rinnat. Mielikin voi olla kovilla, kehosi ei todellakaan ole vain sinun vielä aikoihin. Sitä pitää helliä ja pitää hyvänä, että se jaksaa ruokkia toista ihmistä, mutta millä ajalla?
Etukäteen ajattelin, että haluaisin täysimettää 6kk ja sen jälkeenkin jatkaa imetystä vähintään vuoden ikään. Nyt moiset rajat tuntuvat keinotekoisilta ja oudoilta. Virallisesti täysimetys loppui jo hieman ennen viiden kuukauden ikää, mutta käytännössä vauva on elänyt pelkällä maidolla vielä kauan 6kk rajapyykin jälkeenkin. Ja mikä raja lopetukselle on 1 vuosi? Kuka tietää mitä tapahtuu – milloin lapsi syö riittävän hyvin kiinteitä voidakseen ylipäänsä luopua rinnasta (ravitsemuksellisesti), milloin lapsi on valmis henkisesti luopumaan rinnasta, milloin äiti on valmis lopettamaan, milloin on palattava töihin (ja miksi se merkitsisi sitä, että imetys pitäisi täysin lopettaa?).. jne. Kirjoissa sanottiin myös, ettei puolivuotias enää tarvitse yöimetystä. Minun puolivuotiaani söi niin huonosti kiinteitä, että kyllä muuten tarvitsi yölläkin ruokaa, ja kahdeksankuiselle tyttärelleni viisi tuntia syömättä (esim. klo 20-02) on ehdoton maksimi, joten yöimetysten lopettaminen ei aivan vielä ole ajankohtaista. Elämä ei ole mustavalkoista, eikä imetys aina mene oppaiden ja teoriatiedon mukaisesti.
Etukäteen muuten ajattelin myös, että sanonnassa ”kun lapsi osaa [sanallisesti] itse pyytää rintaa, on aika lopettaa imetys” oli jotain perääkin (en ole koskaan paheksunut taaperoimettäjiä, en vain ole nähnyt sitä aiemmin omalla kohdallani todennäköisenä vaihtoehtona). No, aika pieni vauvakin osaa jo monin eri tavoin pyytää rintaa, mutta sen jälkeen kun seitsenkuinen konttasi huoneen poikki syliin, veti paidan reunan alas ja hymy korvissa hyökkäsi nännin kimppuun sen löydettyään, moiset jäykähköt ajatukset ovat jääneet unohduksiin kokonaan. Miksi se, että vauva oppii paremmin kommunikoimaan tarpeitaan, olisi jokin syy lakata vastaamasta noihin tarpeisiin? Eihän vaippaakaan lakata vaihtamasta sitten, kun vauva oppii sanomaan, että siellä on kakka!
En tiedä, koska meidän imetystaipaleemme loppuu, mutta todennäköisesti ja toivottavasti se on pitkä ja rauhallinen prosessi, ei äkillinen pysähdys kuin seinään lapsen täyttäessä yksi vuotta tai oppiessa sanomaan ”tissi”. Jos jotain voi päätellä lapsen rakastuneesta suhteesta tisseihini, loppua ei ehkä ole näkyvissä vielä aikoihin. Juuri nyt se sopii minulle mainiosti.